Suomi on turvallisesti perillä, lännessä

Päättynyt vuosi on ollut koko Euroopassa ja maailmassakin suurten muutosten vuosi. Se on ollut jo toinen sotavuosi Euroopassa Venäjän hyökättyä Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022 tavoitteenaan kävellä Ukrainan yli ja marssia satelliittivaltionsa Valko-Venäjän läpi Puolan ja Liettuan välistä käytävää pitkin Kaliningradiin eli entiseen Saksan Königsbergiin.

Tässä onnistuessaan Venäjä olisi saanut myös maayhteyden läpi Euroopan, jolloin Baltian maat olisivat jääneet pihteihin ja Suomenkin asema olisi tullut uhanalaiseksi. Venäjän diktaattori V. Putin tavoitteli siis imperialistisen tsaarin-Venäjän rajojen palauttamista lännessä.

1920-luvun hiipunut reunavaltiopolitiikka lähti Euroopan itärajoilla palautumaan. Länsi-Eurooppa huomasi astuneensa Putinin ansaan laiminlyödessään suurimpien valtioidensa Saksan ja Ranskan puolustustuksen, jota vieläkään, sodan jatkuttua pian kaksi vuotta, ei ole sitä saanut kuntoon niin, että olisi kyetty riittävästi auttamaan Ukrainaa.

Putin ei lopeta sotaa ennen kuin hänet on siihen häviön kautta pakotettu ja saatettu rikoksistaan oikeudessa vastaamaan. Ukrainan ja lännen on sota voitettava. Ukrainalle on annettava riittävästi sellaisia aseita, joilla se sodan voittaa ja vapauttaa maan. Tämä on koko Euroopan sota, myös Suomen, edelleen.

Baltian maiden ja Puolan tavoin Suomi on tajunnut, millaisessa vaarassa Suomen valtio ja kansa ovat Venäjän naapurina. Kansalaiset käänsivät selkänsä ikiviholliselleen ja yhtä jalkaa kansalaiset, valtiojohto, eduskunta ja hallitus veivät Suomen puolustusliitto Naton jäseneksi rinnan Ruotsin kanssa. Suomi ja Ruotsi varmistivat mahdollisesti tarvittavan sotilasavun vielä USA:n kanssa kahdenvälisin sopimuksin. Tilanne muistuttaa nyt melkolailla Suomen välirauhan kautta, talvea 1940-41, jolloin Saksan kanssa neuvoteltiin sotakumppanuus, jonka myötä uhkaava sota vietiin Suomesta pois ja luovuttiin aseveljeydestä sen käytyä tarpeettomaksi.

Suomalaiset ovat suhtautuneet hyvin rauhallisesti valtiojohtomme ja hallituksemme käymiin Nato-Suomen neuvotteluihin Naton ja USA:n kanssa. Kokemusta sopimuksista on.

Miltä USA:n varustus- ja henkilötukikohtien asettelu Suomessa näyttää? Tukikohtien sijoitteluperusteita ei ole julkisesti kerrottu, mutta kansalaisena ihmettelen Koillis-Suomen jäämistä sekä kotimaisia että ulkomaisia varuskuntia vaille; Sallan, Kuusamon ja Suomussalmen kohdalle ei ole asetettu liittolaisten eikä omiakaan pysyviä varuskuntia, vaikka monissa sodissa tuo suunta on osoittautunut alueen paikkakuntien ja Oulunkin kannalta uhanalaiseksi. Nimenomaan Sallan ja Kuusamon väestö on saanut kokea kaksi evakkoa ja on menettänyt rauhantekojen kautta aivan keskeisen osan elinmahdollisuuksistaan.

Aivan kuten läpi itsenäisen Suomen historiamme Oulun kaupunkialueen itäportti on avoin, eikä Oulussakaan enää varuskuntaa ole. Kuitenkin Sallan Alakurtissa on Venäjällä suuri varuskunta ja Stalinin ”rauhantoimin” on Suomen itärajaa siirretty niin, että kummankin kunnan pakkoluovutetulle alueelle mahtuu ainakin yksi divisioona ryhmittymään lähtöasemiin. Kajaanin ja Sodankylän väliin jää leveä aukko, joka ei ole nopeasti täytettävissä. Huolta lisää, ettei Koillis-Suomeen ole mitään teollisuutta suotu ja entinenkin vähä vedetään pois. On jo ammoin muodostunut koilliseen se voimatyhjiö, jonka vihreät DDR:n opastuksella 1970-luvun alussa piirsivät Neuvostoliiton turvavyöhykettä vahvistaakseen.

Itä-Suomen rajaseudut ovat tässä suhteessa raavittu varustukseltaan melko alastomiksi. Tällä seikalla saattaa olla vaikutusta maanpuolustustahtoon.

Vaikka siis olemme Ukrainan sodan aikana kiitettävästi auttaneet Ukrainaa ja aloitelleet yhteisen reunavaltiopolitiikan tiivistämisen, paljon työtä on Suomessakin tekemättä. Kuten 1940 rakennettiin Salpalinja ja nyt rakennetaan esteaitaa, on esteaita rakennettava rajaviivalle, ettei tarvitse kiistellä siitä missä Suomi alkaa. Suomi ja EU alkavat Suomen ja Venäjän valtioiden rajaviivalta.