Huomioita JR 53:n sotahistorian arvostelusta Iijokiseudussa

Toivo Kiminki kirjoitti Iijokiseudussa 24.10.2018 arvostelun uusimmasta kirjastani ”Tavoitteena turvalliset rajat. JR 53:n sotatie 1941–1944.” Kirjoituksen otsikko oli ”Kiestingistä Kittilään, jykevä kirja koillismaalaisten sotatiestä.” Kirjoituksen johdosta muutamia huomioita.

JR 53:n sotatie on 5. osa kirjoittamaani Kuusamon historian kirjasarjaan, joka alkaa kaskenpolton lopettamisesta 1850 ja on nyt saavuttanut Jatkosodan ja Lapin sodan loppuvaiheen marraskuussa 1944.

Kirjat ovat käsittäneet Kuusamon ohella koko Koillis-Pohjanmaan ja vertailukuntina Suomussalmen ja Kuolajärven (Sallan) asioita. JR 53:n sotatien vaiheet koskettavat alkuperäistä laajaa maakuntaamme, sillä rykmentin I Pataljoona koottiin Kuusamon, II Pataljoona Pudasjärven ja III Pataljoona Iin, Yli-Iin, Ylikiimingin ja Kuivaniemen miehistä. Kussakin pataljoonassa oli perustettaessa tuhat miestä.

JR 53 kuului eri vaiheissa Div. J:hin, 3. Divisioonaan ja III Armeijakuntaan, IV Armeijakuntaan ja Lapin sodassa jälleen 3. Divisioonaan. Pääosan sotaretkestään rykmentti oli Talvisodan sankarin kenraali Hj. Siilasvuon alainen.

Historiantutkimuksen peruskysymys: miten kaikki tapahtui?

Arvostelija Kiminki valittaa, että kirjassani käsitellään komppanian, pataljoonan, rykmentin, divisioonan ja armeijakunnan tasoa, jonka seurauksena tulee toistoa ja että ”sotahistoriallisessa perusteellisuudessaan” kirja on raskaslukuinen. Myönnän: sota on raakaa ja siitä kirjoittaminen on raskasta, surua, jos iloakin nostattavaa.

Historiantutkimuksessa asetetaan tutkimustehtävä, esitellään ja arvioidaan lähteet ja lähteiden käyttö, toteutetaan annettu tehtävä ja esitetään tutkimustulokset. Tämän kaiken olen johdonmukaisesti tehnyt. Loppuyhteenvedossa esitän JR 53:n sotatien kaikki vaiheet, esitän tappioluvut omilta, saksalaisilta, Suomen armeijalta ja viholliselta. Kuljen rykmentin mukana Kuusamosta Kiestinkiin ja lähelle Louhea, kaikki sotavaiheet siellä, siirtymisen Uhtualle ja edelleen Karjalan kannakselle ja sielä Lapin sotaan ja vihdoin kotiin.

Johtava periaatteeni historiantutkimuksessa on selvittää mahdollisimman objektiivisesti se, miten kaikki tapahtui? Tällöin lähteiksi eivät riitä pelkät muistitiedot ja oman aikakauden populismi, jota nykyisin oman kansamme historiaan nähden mieluusti harrastetaan ja jopa tietoisesti työnnetään sivuun sodan tavoitteet, käskyt ja niiden toteuttaminen sekä saavutukset, joista suurin ja kallein on kansallinen itsenäisyys.

JR 53:n vaiheissa olen seurannut käskytystä Päämajan ja III AK:n välillä ja siitä alaspäin aina komppanioiden tasalle. Kun olen pyrkinyt antamaan mahdollisimman tarkan ja objetiivisen kuvan eri pataljoonien ja komppanioiden osuudesta tapahtumiin – rykmentissä oli yhteensä 14 komppaniaa ja vahvistukset päälle – sekä vielä yhteistoimintaa saksalaisten kanssa, ei tehtävä ole aivan helppo. Tämän rinnalla on seurattava sotakirjallisuudessa annettua kuvaa. Mitä suuremmasta kokonaisuudesta on kysymys, sitä pienemmäksi jää komppanioiden ja pataljoonien osuus. Kuten Er.P 16:n historiassa (2017) osoitin, kuusamolaisten ja posiolaisten osuus Talvisodan ratkaisuissa Kiantajärven pohjoispuolella on jäänyt Raatteen tien saavutusten varjoon. JR 53:n tunnolliset ja sankarilliset taistelut valottuvat nähdäkseni tässä kirjassani. Kaikki rykmentin pataljoonat hoitivat sotatyönsä erinomaisesti.

YYA:n aikana välteltiin korostamasta oman armeijan menestystä – sorruttiin säälittelyyn

Toivo Kiminki huomauttaa näkemyseroista Jukka Nevakiven (1981) kirjoitussarjan kuvauksen kanssa. On hyvä että tämä nousee esiin. Nevakivi keskittyi kuvauksessaan Pudasjärven pataljoonan suuriin tappiolukuihin, korkeathan ne olivat Kuusamon pataljoonankin osalta. Mutta yya-sopimuksen aikainen ilmapiiri ei ainakaan suosinut oman armeijamme menestyksen kertomista. Nevakivi pysäytti kuvauksensa Kiestingin mottiin loppukesällä 1941. Siitä saattoi jäädä kuva, että sota meni huonosti. Kiestingin suunnan myöhemmät suuret taistelut, venäläisten mottien tuhoamiset Kiestinki–Louhi -maantien varrella marraskuun hyökkäyksessä 1941 ja venäläisten keväthyökkäyksen 1942 torjuntataistelut tasapainottavat Kiestingin taistelujen kokonaiskuvaa. Koillismaalaiset pärjäsivät Kiestingin suunnan sodassa hyvin.

Rykmentin merkitys Kannaksella Kuuterselän ja Sahakylän taisteluissa sekä Talin-Ihantalan rintaman sivustasuojauksessa olivat erittäin merkitykselliset koko maan kannalta.

Kuusamon kunnanvaltuustolta lokakuussa 1941 kiitossaähkeet Ylipäällikkö Mannerheimille, Suomen armeijalle ja omalle pataljoonalle Itä-Kuusamon vapauttamisesta

Kiminki arvostelee muutamia dokumentteja, muun muassa majuri B. K. Breitholtzin hautajaisia Kuusamon kirkossa, samoin kansanedustajien U. A. Virranniemen (ml) ja Eino Rytingin (pienvilj.) vierailua Kiestingin itäpuolen rintamalla. Nämä ja monet muut sanomalehtikirjoitukset ovat erinomaisia ajankuva- ja kulttuurihistoriallisia lähteitä. Hyvä historiankirja ei ole jälkiviisas hippituote, vaan tapahtumahetken tarkka kuvaus niiden aatteiden, arvojen ja armeijan välineiden ja taistelutahdon mukaan, mitkä sillä hetkellä olivat käytössä ja vallalla.

Kansanedustajien vierailua Kiestingin suunnalla ja siellä käytyjä keskusteluja voi pitää osoituksena siitä, että kotirintama ja kansanedustajat pitivät sotaa ja sen päämääriä oikeutettuina ja hyväksyttynä syksyllä 1941. Kuusamon kunnanvaltuusto kiitti lokakuussa 1941 sähkein Ylipäällikkö Mannerheimia, Suomen armeijaa ja omia pataljooniamme Kuusamon saattamisesta jälleen ehjäksi. Raja haluttiin siirtää mahdollisimman kauas, jotta jälkipolvillamme olisi turvalliset rajat.