Ruotsalaisten vaikutuksesta Kuusamoon

1. Pyyntikulttuuri, roomalainen aika, viikinkiretkien sankarikausi ja ristiretkien aika

Mistä kuusamolaisen ihmisen aika alkaa? Keitä olemme? Miten ruotsalainen ja länsimainen kulttuuri ovat meitä ohjanneet. Mitä historialliset lähteet voivat näihin kysymyksiin vastata?

Julman Ölkyn ja Hossan kalliomaalaukset osoittavat, että täkäläiset ihmisryhmät ovat asuneet yhteisöissään ja heillä on ollut kauppa- ja kulttuuriyhteyksiä keskenään. Julman Ölkyn ja Hossan eräkulttuuri on ollut henkisestikin hyvin korkealla tasolla. Kalliomaalaukset ajoittuvat 3500–4500 vuoden taakse. Teokset ovat varhainen näyttö kuusamolais-suomussalmelaisesta muisnaiskulttuurista. On jo korkea aika perustaa alueelle kansallispuisto.

Jo Rooman valtakunnan kukoistusajalla Pohjolasta olivat yhteydet Roomaan. Roomalainen historioitsija Publius Cornelius Tacitus mainitsi v. 98 Germania-teoksessaan kansan nimeltä ”fennit”. He elivät alkukantaisuudessa ja viheliäisessä köyhyydessä.

Goottilainen munkki Jordanes n. 550 jKr. kertoi goottien historiassa kansasta nimeltä finnit.

Ruotsin viimeinen katolinen piispa Olaus Magnus 1555 julkaisemassaan ”Pohjoisten kansojen historiassa” kertoo lappalaisista, joiden naisetkin osallistuvat metsästysretkiin. Hän mainitsi myösfinnit, jotka ovat Scandzan asukkaista ”lauhkeimmat”.

Kreikkalainen historioitsija Prokopios mainitsi 500-luvulla jKr. skritifinnit, jotka elävät villipetojen tavoin. He eivät käytä vaatteita eivätkä kenkiä, eivät juo viiniä eivätkä korjaa maan hedelmiä. He eivät viljele maata eivätkä vaimot tee käsitöitä, vaan miehet ja vaimot alinomaa harjoittavat metsänkäyntiä avarissa metsissä ja runsaslukuisilla vuorilla. – Nykyajan kuusamolaisella hiihtokulttuurilla on syvät juuret.

Viikinkiaikana islantilainen runoilija ja valtiomies Snorri Storluson (1179–1241) oleskeli Norjassa 1218–20 ja teki matkan Ruotsiin ja kirjoitti muisnaisskandinaavisen tarukokoelman Eddan ja Pyhän Olavin saagan ja kertoo muinaissuomalaisista, heidän noituudestaan ja taistelutahdosta. Eräänä kesänä kuningas Agne meni sotajoukkoineen Suomeen, nousi siellä maihin ja teki tuhoa. Suomalaiset kokosivat suuren joukon ja lähtivät taisteluun päällikkönsä Frosten johdolla. Syntyi suuri taistelu, jossa Froste kaatui. Kuningas Agne liikkui Suomessa hävittäen maata ja sai suuren saaliin. – Suomalaiset olivat tämän mukaan soturikansaa, joiden ase oli myös noituus.

Pyhän Olavin saaga kertoo Olavi Haraldinpojasta (905–1030, Norjan kuninkaana 1015–30), joka viikinkiretkillä kääntyi kristinuskoon Normandiassa, kaatui myöhemmin taistelussa. Pyhän Olavin saagassa on kerrottu Olavin Suomen-retkestä. Kun kuningas joukkoineen oli lähdössä Suomesta, suomalaiset loitsuillaan nostattivat yöllä rajuilman merellä ja norjalaiset pääsivät rannikkoa luovien pois. Pyhä Olavi on Norjan kansallispyhimys. Hänen nimelleen on Suomessa omistettu Olavinlinna eli Savonlinna (1475). Savolaisille raivaajille Pyhä Olavi oli tuttu.

Islantilais-norjalaiset saagat kertovat myös Bjarmlandiasta, bjamien maasta, joka sijaitsi Vienan meren ja Vienajoen suun alueilla. Bjarmian -retken teki n. 875 norjalainen Ottar. Kuuluisin on Ruijan käskynhaltijan Tore Hundin ja hänen toveriensa 1026 tekemä kauppa- ja ryöstöretki Vienajoelle. Retkeläiset ryöstivät siellä olevan Bjarmien pyhätön, ”Jomalin” temppeliaitauksen ja kalmiston. Viimeinen norjalaisten mainitsema retki on vuodelta 1222.

Bjarmit olivat ilmeisesti karjalaisia kauppiaita, turkisten hankkijoita, joiden varsinainen rintamaa oli Laatokan rannikolla. Viikingit ja bjarmit kilpailivat turkiskauppa-alueista keskenään. Itä ja länsi alkoivat hahmottua.

Venäjän vanhat kirjalliset lähteet Nestorin kronikka ja Nowgorodin kronikka kertovat suomalaisista. Nestorin kronikka kertoo tsuudeista (suomalaisista), Nowgorodin kronikka jäämeistä, hämäläisistä, joiden kanssa venäläiset taistelivat alueiden omistuksista.

Kaikki nämä kirjalliset lähteet antavat todistuksen suomalaisista, jotka olivat lahjakkaita, kovissa luonnonoloissa eläviä sitkeitä ihmisiä. Fyysisen voiman lisäksi heillä oli noitataitoja, joita naapurikansat kunnioittivat ja pelkäsivät. Omat Kalevala-runomme, sankaritarustot ja loitsut todistavat, että suomalaiset ovat olleet vähintäänkin naapuriensa vertaisia.

Miten Kuusamo liittyy kuvattuun aineistoon?
Kuusamosta kulttuurien kohtaamispaikkana ovat osoituksena monet pakanuudenajan paikannimet ja seuraavat raha- ja korulöydöt:

– Kuusamojärven Pyhälahden rahalöytö (1896): 400 hopearahaa 1000-luvulta.
– Tavajärven Ukonlahti Ukonvaaran juurella (1936): hopea-aarre, koruja ja riipuksia 1100-luvulta.
– Lämsänkylän hopea-aarre (1953): hopeinen kaulariipus ja kaularenkaat. Ajoitus 1050–1150. Arvioitu valmistuspaikka Karjala. Korusta valmistettu myyntituote ”Lämsänkylän riipus” eli ”Kuusamon kirves”.
– Törmäsenlahden rahalöytö (1881): 33 ruotsalaista hopearahaa, kullattu hopeasormus. Ajoitus 1600-luku.

Saagat ja aarrelöydöt osoittavat, että Kuusamon seutu oli yhteyksissä Koillis-Euroopan vauraisiin kohteisiin Skandinaviasta Vienaan. Viikinkiretkien ja kristinuskon kohtaamisen vuosisatoina 800–1300 pohjoiset alueet luonnonrikkausineen olivat eteläisempien valtakuntien kiinnostuksen kohteina. Rikkauksista tärkeimmät olivat turkikset, pitemmällä aikavälillä maanviljelys ja kiinteän asutuksen tuottamat verot.

2. Ruotsin valta tuli ristiretkien myötä aatteisiin, hallintoon, elinkeinoihin ja turvallisuuteen – Suomi kytkettiin länteen itää vastaan

Viikinkiretkien myötä tulivat tiedot kristinuskosta 800–1300 -luvuilla. Rooman jako 395 jKr. ja kirkon jakaantuminen 1054 halkaisi Euroopan poliittisesti ja valtiollisesti kahtia. Heimoasteella oleva Suomi ei kyennyt vastustamaan uutta valtaa. Suomen vallan kannattajia kääntyi uuden uskon ja uuden vallan puolelle. (vrt. Suomi/EU nyt).

Siirtymisvaihe ei ollut ongelmaton. Ristiretket olivat houkutteleva aate ristiretkiläisille, koska paavi antoi synninpäästön siihen osallistuville. Vuodesta 1096 alkaen tehtiin ristiretkiä Pyhälle maalle, 1100-luvulta alkaen Pohjolaan. Hampurin hiippakunnasta edettiin Ruotsiin Lundiin, seuraavaksi Uppsalaan ja siitä kolmen ristiretken myötä Turkuun, Hämeeseen ja vihdoin Karjalaan, jossa kohdattiin Novgorodin ja ortodoksisen kirkon valta.

Saksalaisen ritarikunnan myötä katolinen kirkko ja saksalaisvalta levisivät Baltiaan ja kohtasivat siellä Novgorodin ja ortodoksisen kirkon vallan. Lännen ja idän välinen valtaraja kulki ristiretkiajan jälkeen suurin piirtein siinä missä raja nyt, 2000-luvun alussa on.

Valloitettuihin Suomen maakuntiin perustettiin maakuntalinnat Ruotsin vallan ja kirkon vallan sekä paikallisen väestön suojaksi. Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikot saivat asutusta Ruotsista. Ruotsin kieli ja ruotsalainen hallinto levisivät vallatuille alueille. Maakuntalinnoituksista käsin linnanherrat ja voudit kantoivat armeijan suojauksessa verot ja puolustivat maakunnan asukkaita. Mahtavat kivilinnat korvasivat paikallisvestön omat mäkilinnat.

Folkunga-sukuun kuuluva Birger -jaarli antoi 1250 koko valtakuntaa koskevat rauhanlait: kuninkaanrauha, kirkkorauha, käräjärauha, kotirauha ja naisrauha. Karjalan valloituksen jälkeen julistettiin erikseen 1316 Karjalan naisrauha.

Koko maata koskeva Maunu Eerikinpojan maanlaki säädettiin 1347. Kristoffer Baijerilaisen aikana 1442 maanlakia täydennettiin.

Oikeuslaitoksen ensimmäisenä asteena olivat kihlakunnantuomarin johtamat käräjät, joilla kansaa edustivat lautamiehet. Toisena oikeusasteena olivat laamanninoikeudet. Ylimpänä asteena olivat tutkinto- ja oikaisukärjät, joilla ratkaisu tehtiin kuninkaan nimissä.

Suomi alkoi erottua omaksi hallintokonaisuudekseen. Turun hiippakunnan piispat ja linnanharrat olivat olivat vahvoja vallankäyttäjiä, usein syntyperältään suomalaisia. Suomi, Itämaa sai 15.2.1362 oikeuden osallistua kuninkaanvaaliin Uplannissa Moran kivellä kuningas Haakonin vaalissa. Itämaata edusti Itämaan laamanni Niilo Tuurenpoika.

Keskiajan lopussa Suomi oli kuitenkin suomalainen. Tavalliseen kansaan Ruotsin valta ulottui täällä pohjoisessa verottajan kautta. Läntisellä rannikolla kiinteä asutus ulottui keskiseen Lappiin asti. Erämaita valloitettiin ja omistuksista tuli periytyviä ja kaupattavia. Turkiskauden aikana verotus ulkoistettu Satakunnasta ja Hämeestä oleville pirkkalaisille. Ruotsin kuningas antoi varhain pirkkalaisille yksinoikeuden Lapin verottamiseen. Karjalaiset verottivat Laatokan Karjalaa.

Pirkkalaisten verotusoikeuden Lapissa lopetti Kustaa Vaasa 1549, mutta he kantoivat veroa kruunun lukuun vuoteen 1553 asti. Tämänkin jälkeen useimmat voudit aina 1600-luvulle asti olivat pirkkalaisia. Kuusamon lappalaisia verotti 1400-luvulta lähtien myös Venäjä. Kuusamon yllä lepäsi siis kahden hallitusvallan Ruotsin ja Venäjän käsi. Venäjän vero oli alkujaan lappalaisiin kohdistunut vero.

3. Kustaa Vaasa mursi unionivallan ja Martti Luther kukisti paavin Pohjolassa

Renessanssi, ruuti, paperi, kirjapainotaito, löytöretket ja katolisen kirkon rappio lopettivat keskiajan ja nostattivat uuden ajan Euroopassa. Pohjolan valtioliitto Kalmarin unioni (1397–1523) murskattiin sen jälkeen, kun tanskalainen unionikuningas Kristian II kukisti kansanpuolueen johtajan Sten Sturen nuoremman ja järjesti Tukholman verilöylynä tunnetun kostoiskun, jossa lähes sata kansallismielistä mestattiin.

Kansanpuolueeseen kuuluva Kustaa Vaasa nousi talonpoikaiston kanssa kapinaan ja karkotti Kristian II:n 1523. Unionivalta päättyi. Katolinen kirkko menetti Martti Lutherin uskonpuhdistuksen (1517) myötä taloudellisen ja uskonnollisen valtansa. Suomessa Mikael Agricola loi Suomeen kirjakielen. Alkoi kansallisvaltioiden aika. Uskonpuhdistus nosti ylimmäksi kansan kielen, suomen. Latinan merkitys opetuskielenä romahti. Pohjolan kansat alkoivat seisoa omilla jaloillaan. Kansojen itsetunto kasvoi.

Suomelle seuraavat vuosisadat 1500- luvulta 1800-luvun alkuun merkitsivät kansallisvaltion rakentamisen aikaa.

Ruotsille Suomi on idän suuntaan suurvallan suojamuuri. Sodat vaativat Suomelta raskaita veroja ja sotaväenrasituksia, mutta sivistyksellisesti tämä aika oli enimmäkseen myönteistä. Kirkko opetti kansan lukemaan ja kirjoittamaan. Luterilainen kirkko piti yllä Jumalan pelkoa, maallisen ja hengellisen esivallan kunnioitusta, ahkeruutta ja korkeaa työmoraalia.

Tästä opista ja hengestä tämän päivän Suomi saa olla kiitollinen. Ilman valtion suojaa kirkko ei olisi onnistunut tehtävässään. Lapset kasvatettiin jumalaapelkääviksi, vanhempiaan kunnioittavaksi, avioliitot elämänajan kestäviksi. Perheet, suvut, kylät ja pitäjät pitivät huolta lähimmisistään ja toisten apua tarvitsevista. Kirkkoherran johtamissa pitäjänkokouksissa hoidettiin paikallishallintoon liittyvät asiat aina 1865 saakka, jolloin maalliset asiat siirtyivät kunnallishallinnonalaisuuteen.

Kuustaa Vaasan mielestä hänen tärkein tehtävänsä oli valtion talouden vahvistaminen. Vesteråsin valtiopäivillä 1527 hän sai läpi esityksensä Ruotsin kääntymisestä luterilaiseen oppiin. Tämän seurauksena katolisen kirkon Ruotsissa oleva omaisuus siirtyi kruunulle. Kirkon omaisuuden takavarikoinnin seurauksena valtakunnan omaaomaisuudesta kuului kirkolle 28 %, aatelille 22 % ja itsenäisille talonpojille 50 %. Vuonna 1537 kruunu peruutti Hansan privilegiot, mikä lisäsivaltakunnan ulkomaankaupan tuloja ja omien kauppiaiden menestystä.

Valtionverotuksen lajentamiseksi Kustaa Vaasa jatkoi ja laajensi asutusta. Pirkkalaisverotuksen ulottaminen Maunu Eerikinpojan toimesta Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajan yli oli merkinnyt piittaamattomuutta rajasta. Kustaa Vaasa kehotti Suomessa savolaisia muuttamaan valtakunnanrajan yli. Savolaiset noudattivat kehotusta houkuttimena kruunun lupaamat verovapaat vuodet. Pähkinäsaaren rauhan rajan taakse oli jäänyt suomalaisasutusta, jota Venäjä käännytti ortodoksiseen uskoon ja alisti verotuksensa alle.

Väestöä siirtyi Karjalasta Pohjanmaalle ja Savoon. Monet Kuusamoon aikanaan päätyneet suvut lähtivät asuttamaan Savoa, Pohjanmaata ja Kainuuta. Armas Luukon mukaan savolaiset uudisasukkaat valtasivat 1550-luvulla muutamassa vuodessa hallitusvallan antaman tuen turvin Oulujärven ja siihen laskevien pikkujärvien rannat. Kun heille myönnetty kolmen vuoden verovapaus päättyi 1555, voitiin ensimmäiseen verokirjaan merkitä 133 uutta taloa. Vuoden 1577 maakirjan mukaan ”Oulujärven erämaassa” oli jo 256 taloa ja vuosikymmenen lopussa 280 taloa.

4. ”Vanhan vihan vuodet” 1570-1595 Pohjanmaalla, Täyssinän rauha 1595

Muuttoliikkeen seurauksena Ruotsin ja Venäjän välit kiristyivät. Karjalaisten kauppaedut Pohjanmaalla olivat vaarassa. ”Vanhana vihana” tunnettuna aikana 1570–1595 tehtiin puolin ja toisin hävitysretkiä. Pohjalaiset talonpojat kävivät sotaa omin voimin. Vuonna 1579 järjestettiin Pohjanmaan ja länsipohjan yhteistä puolustusta Hannu Garpin johdolla. Tavoitteena oli ottaa Venäjälle veroa maksaneet lapinkylät Ruotsi-Suomen vallan alle. Kysymys oli yrityksestä liittää Vienan-Karjala Ruotsi-Suomeen tai ainakin pitää alue miehitettynä niin kauan kuin sotaa kesti.

Garp tuli Pohjanmaalle vuoden 1579 lopulla ja hyökkäys Vienaan tehtiin 1580. Armas Luukon ja myös Kyösti Julkun mukaan Garpin joukkojen vahvuus oli joukot olivat yli 3000 miestä. Kolme päivää kestänyt Rukavaaran linnoituksen taistelu päättyi hyökkääjien tappioksi, mm. heidän kaksi päällikköään ja paljon miehiä kaatui.

Kesällä 1580 venäläiset ja vienankarjalaiset hyökkäsivät uiskoillaan jokia pitkin alas ja tuhosivat Oulujärven alueen, Oulun ympäristön ja Iin asutuksia. Kunnollista vastarintaa ei saatu järjestetyksi. Iin hallintopitäjästä vihollinen tuhosi lähes sata taloa. Hannu Garp miehineen lienee osallistunut vielä v. 1581 puolustustaisteluihin, ainakin hän kuittasi 17.5.1581 voudilta sen vuoden palkan, rahapalkan lisäksi 48 tynnyriä ohraa.

Ruotsi ei kyennyt Pohjanmaata puolustamaan. Pohjanmaa oli kruunun politiikassa lapsipuolen asemassa. Ainoa mitä he kruunulta saivat apua, oli muutaman vuoden verohelpotuksia sillä ehdolla, että itse puolustavat kotejaan ja kotiseutujaan. Kuitenkin Ruotsin tavoitteena oli saattaa Ruotsin valta Jäämerelle ja Valkealle merelle. Vuonna 1582 venäläiset taas hävittivät samoja Iin kyliä kuin edellisenäkin vuotena. Kirkkokin hävitettiin. Vain Kello, Haukipudas, Ala- ja Ylikiiminki säästyivät. Vuonna 1584 Juhana uudisti vaatimuksensa maihin Valkeaamerta myöten.

Kun aselepo alkoi lähetyä loppuaan venäläisten uusi vihollishyökkäys tuli Iihin kesällä 1584 ja jatkui Pyhäinmiesten päivään asti. Voudin verokirjaan tehdyn merkinnän mukaan suurin osa erämaatalojen asukkaista surmattiin ja eloon jääneitä kohdeltiin perin julmasti mm. hakkaamalla molemmat kädet.

Viholliset ahdistelivat Oulujokivartta ja Siikajoen latvoille vuosina 1585–88. Oulujoen niskassa oleva runsaan 70 sotilaan pyssymiesosasto esti vihollisen etenemisen Ouluun.

Kun kruunu oli passiivinen, ryhtyivät talonpojat toimiin estääkseen venäläisten hyökkäykset. Venäjä piti edelleen kiinni Pähkinäsaaren rauhan rajasta ja katsoi, että ”Seitsemän kymen Karjala”, siis Pohjanmaa kuuluu heille. Ruotsin ja pohjalaisen väestön kanta oli, että rajaa on tarkistettava asutuksen mukaisesti ja merkittävä raja Iivaaraan ja siitä Jäämerelle. Aselevosta huolimatta Venäjä hyökkäili Pohjanmaalle.

Kruunun passiivisuuteen kyllästyneinä talonpojat lähtivät keväällä 1589 Alakiikiimingin Vesalasta olevan talonpojan Pekka Vesaisen (Pietari Vesa) 90 miehen kanssa hävitysretkelle Kantalahden kaupunkiin. Retkikunta nousi Iijokea Maanselälle ja laski Koutajokea alas Vienaan ja saapui 28.6. Kantalahden kaupungin läheisyyteen. Sissijoukko valtasi yöllä rynnäköllä kaupungin ja sai runsaan ryöstösaaliin. Sissit jatkoivat etelään Vienan Kemiin hävittäen matkalla eteen tulleet kylät. Kotiin palattiin Kemijokea ja sen latvoja pitkin Kuusamojärvelle ja siitä kannaksen kautta Iijoen lähteille ja kotiin, jonne vihollinen oli jo tullut kostamaan. Suurin osa Iin pitäjää poltettiin. Toinen vihollisosasto hyökkäsi samaan aikaan Kemijoelle ja hävitti jokivartta.

Perimätiedon mukaan Vesainen teki toisen retken 1590. Ruijan Vesisaaressa 7.8.1590 tehdyn luettelon mukaan ”ruotsalaiset” surmasivat Lapissa v. 1589 Inarin, Paatsjoen ja Orjavuonon tienoilla 16 miestä ja 12 naista. Petsamossa on poltettu luostari ja tapettu 41 munkkia ja joukko muita henkilöitä. Solovetskin luostarin kronikan mukaan Petsamossa poltettiin luostari, tapettiin luostarin esimies Gurin, 50 munkkia ja 65 luostarin palvelijaa. Pari päivää myöhemmin partiojoukon sanotaan ilmestyneen Kuolansuuhun ja jääneen kahakassa tappiolle. Menetettyään kaatuneina 60 miestä ja vankeina 30 joukon rippeet pakenivat Tuulomajokea pitkin Suomen puolelle. Perimätieto pitää retken johtajana Pekka Vesaista. Paluumatkalla Ahma -niminen vanki ampui hänet Torniossa. – Aiheesta ilmestyi historioitsija, kirjailija Santeri Ivalon historiallinen romaani Juho Vesainen vuonna 1894.

Vuonna 1590 Juhana III lähetti joukkoja ruotsalaisen Pietari Baggen johdolla Pohjanmaalle. Joukkojen oli määrä saapua kesällä ja hyökkäyksen itään piti tapahtua syksyllä. Joukkojen vahvuus oli Kyösti Julkun mukaan noin 7500 miestä, joista suurin osa talonpoikia eikä vakinaisia joukkoja. Baggen oli määrä mennä vesitietä vedenjakajalle ja laskeutua Vienaan Valkeanmeren rannalle ja vallata Suma ja sen suojaksi rakennettu Uusi linna. Tämän jälkeen sen oli määrä vallata Kolmogori (Holmogory), asettua talvileiriin Sumaan, ja jos miehet eivät halua jäädä talvileiriin sotajoukko etenee Aunukseen ja yhtyy Inkerinmaalla pääarmeijaan. Bagge kokosi armeijansa syyskuuhun mennessä Ouluun, mutta retkeä oli lykättävä mm. veneiden vähyyden ja talveen liittyvien luonnonesteiden vuoksi. Ruotsin haltuun olisi saatava kauppatiet, jotka Valkean meren kautta suuntautuivat Venäjälle.

Bagge ryhtyi 1590 lopulla rakennuttamaan linnoitusta Oulujoen suulle, jotta turvaton Pohjanmaa saisi lujan lukon esteeksi venäläisten valloituksille. Seuraavien vuosien aikana se valmistui ja siihen sijoitettiin runsaasti tykistöä. Linna oli myös asevarasto.

Vuonna 1591 tehtiin Sven Baggen johdolla retki Sumaan, jota ei kuitenkaan saatu valloitetuksi, mutta Vienanmeren rantoja hävitettiin. Venäläiset tulivat kostoretkelle noin 3000 miehen voimalla ja hävittivät Liminkaa ja Siikajokea. Vuonna 1592 tehtiin jälleen kostoretki Vienaan. Tammikuussa 1593 tehtiin aselepo, joka kesti rauhantekoon asti.

Täyssinän rauha solmittiin Täyssinässä Inkerinmaalla lähellä Narvaa 18.5.1595. Solmittu rauha lopetti 25-vuotisen sodan. Uusi rajalinja korvasi Pähkinäsaaren rauhan rajan. Savossa, Pohjanmaalla ja Oulujärven alueella oleva uudisastus sekä Koillismaa ja Lappi liitettiin valtakuntaan. Käkisalmesta luovuttiin. Ruotsi-Suomelle ja ennen kaikkea Pohjois-Suomelle oli saavutettu suuri voitto.

Kyösti Julku toteaa, ettei Kaarle-herttuan vaatimuslinja Kuusamon kohdalla Iivaara–Nuorunen–Kuntivaara–Paanavaara–Jäkälätunturi täysin toteutunut, mutta hyväksytty linja noudatti suurin piirtein Kitkan lapinkylien perinnäistä itärajaa, jonka Paanajärven itäpäässä oleva karjalaisasutus oli särkenyt. Rajalinja kulki Sarvitaival–Näränkä–Iivaara–Petäjäsaari–Rajasaari–Kajava–Kurikkaperä–Virranniemi-Kiveskoski–Palovaara–Ruskeakallio–Susisalmi.

Pohjalaisten taistelu kärsimyksineen kotiseudullaan ja sissi-iskuineen Vienaan ei ollut turha. Valtakunta laajeni ja rajoille tuli rauha. Valtakunta alkoi laajentaa uudisasutusta Kemin Lappiin, myös Kuusamoon.

Oulu sai turvakseen Oulun varustuksen (1590) ja linnan 1610-luvulla), ja Kajaani sai Kajaanin linnan (1604–19).

5. Ruotsin kuninkaiden vaikutus Kuusamon maanomistukseen, elinkeinoihin ja puolustukseen

Ruotsin kuninkaat Kustaa Vaasa, Juhana III ja Kaarle IX olivat asutus- ja idänpolitiikallaan vaikuttaneet suuresti Suomen asutuksen laajenemiseen pohjoiseen ja itään. 1500-luvulla aloitettua tavoitetta päästä Jäämerelle ja Vienanmerelle jatkettiin Kaarle IX aikana. Kustaa II Aadolf käänsi huomion Keski-Eurooppaan uskonsotien kautta. Taloudellisena tavoitteena oli saada Saksan jokisuut, Baltia ja Inkerinmaa Ruotsin haltuun. Stolbovan rauhassa 1617 tavoitteita saavutettiin.

Koillis-Suomen ja Lapin asioihin puututtiin Kaarle XI toimesta hänen antaessa 27.9.1673 Lapin asuttamista koskevan julistuksen. Sen mukaan ruotsalaiset ja suomalaiset voisivat Lappiin asetuttuaan saattaa hyödylliseen käyttöön sellaiset maat ja vedet, joista ei ollut hyötyä lappalaisten elinkeinoelämässä. Tarjottiin mittavia aluepoliittisia etuja: 15 vuoden vapautus kaikista veroista. Lapin uudisasukkaiden tarvitsi maksaa tuon ajan jälkeen tavallisen talonpojan veron sijasta vain sama vero, joka kannettiin lappalaisilta, mikä merkitsi suurta huojennusta. Kolmanneksi Lapin talonpojille luvattiin ikuinen vapaus sotaväen otosta, suuri taloudellinen etu sekin.

Kuusamoon uudisasukkaat tulivat pääasiassa Kainuusta. Kuusamon seurakunta perustettiin 1675 koko Kemin Lapin käsittävänä. Kaarle IX oli toivonut, että Kemin Lapin alue olisi täyttynyt peltoviljelijöistä, jotka lisäisivät ruokatuotantoa ja helpottaisivat runsastuvan väestön elintarpeita. Etelän suunnasta tulevat uudisasukkaat olivat kaskenpolttajia ja he tiesivät, että kaskiviljely menestyy Kuusamossakin hyvin. Miksi pohjoispohjalaiset eivät Kuusamoon tunkeutuneet, johtuu juuri siitä, että eränautinta-alueillaan Kuusamossa jo keskiajan puolelta lähtien kulkenneina he tiesivät, että yli 250 metrin korkeudella olevien järvien ja jokien rannoille raivatuilla pelloilla on viljanviljely riskipeliä. Kruunun ja uudisasukkaiden kesken nousi pitkäaikainen kiista pellonraivauksesta. Vasta maailmansotien ja jälkeen karjatalouteen nojautuen maatalous nousi pääelinkeinoksi.

1700-luvulla ja 1800-luvulla kauppa ja rahdinajo oli kuusamolaisten pääelinkeino. Kauppatiet kulkivat vuosituhansia vanhoja kauppateitä pitkin kaikkiin ilmansuuntiin, Ruotsiin, Norjaan. Venäjälle ja Ouluun.

1700-luvulla Kuusamon rajaolot olivat rauhattomat. Venäjä verotti edelleen Kuusamoa, vaikka pitäjä kuului Ruotsin valtakuntaan. Vanhan karjalaiskaupan mukaisesti karjalaisia kauppiaita kulki Kuusamossa. Torniolaiset kävivät Kuusamon kauppaa Venäjälle. Kuusamolaiskauppiaat koettivat toimia siinä välissä. Vuonna 1760 venäläinen rosvojoukko ryösti Kuusamon kirkon. Kuusamolaiset kypsyivät rajan tarkempaan vartointiin. Ensimmäinen ns. rajaratsastaja asetettiin virkaansa 1761. Samana vuonna perustettiin tullikamari ja rajavartioasema Kortesalmeen. Ensimmäinen tullitarkastaja oli nimeltään Petter Grundström asettui Kantoniemeen 1776. Vakinainen rajavartioasema perustettiin Kortesalmeen 1773 ja sinne komennettiin sotilaita Kemistä.

Tapahtumien vauhti itärajalla kiihtyi. Kuusamo liitettiin Oulun lääniin 1776. Vanhat kauppayhteydet Tornioon ja Kemiin olivat jo heikentyneet ja Oulu oli kaupallisesti tärkein kuusamolaisten kauppakaupunki.

Kuningas Kustaa III:n sotavalmistelut kiristivät tilannetta Kuusamossa. Aseistettu venäläisjoukko hyökkäsi kuusamolaiseen rajataloon, surmasi emännän ja kolme lasta sekä ryösti ja poltti talon. Kruunu käski asettaa rajalle sotaväkeä, alimmillaan heitä oli 30 ja enimmillään sata. Tämä oli kova rasitus pitäjälle, sillä valtio ei osallistunut kustannuksiin. Kuolan maaherra Tisingshausen houkutteli kuusamolaisia liittymään Venäjän alamaisiksi ja siten välttämään sota. Muussa tapauksessa Venäjä lähettää 14000 miehen armeija niiden 2000 lisäksi, jotka hänellä on. Vastaavanlaisen uhkauksen Tisingshausen oli lähettänyt Oulun läänin maaherralle Johan Carpelanille.

Tarmokas maaherra Carpelan ryhtyi 1788 toimiin itärajan suojaamiseksi. Hän alkoi solmia knihti- eli sotilassopimuksia talonpoikain kanssa. Kainuun sopimus uusittiin 1788 ja vastaava solmittiin kuusamolaisten, kuolajärveläisten ja kemijärveläisten kanssa. Kuusamon sopimus solmittiin 1789. Kuusamolaisten tuli ylläpitää 30 sotamiestä, 30 jääkäriä ja kummallekin joukolle rummuttaja. Joukot tuli varustaa ruotujärjestelmän mukaisin torpin. Vastapalvelukseksi kuusamolaiset saivat ikuisiksi ajoiksi vapautuksen verotuksesta, myös Venäjän verosta ja isostajaosta sekä ikuisen omistusoikeuden pitäjänsä maahan.

Sopimus jäi knihtivelvollisuuden osalta lyhyaikaiseksi Suomen jouduttua Venäjän vallan alle 1809. Kun puolustusvelvollisuudet olivat lakanneet, kruunu katsoi sopimuksen purkautuneeksi. Kuusamolaiset vastustivat. Valtio purki sopimuksen yksipuolisesti säätyvaltiopäivillä 1877–78, jolloin Kuusamosta ei ollut sisäisistä riidoista johtuen valtiopäivämiestä.

Kuusamon knihtisopimus oli jälkivaikutuksiltaan erittäin laaja ja pitkävaikutteinen. Vaikka Suomen valtio lakkautti sopimuksen yksipuolisesti, se ei saanut murretuksi kuusamolaisten vaatimusta pysyttää pitäjänmaa kuusamolaisten omistuksessa, mutta koska laajan pitäjän talonpoikaiset maat eivät riittäneet täyttämään kaikkea pitäjän maata, valtio piti loppuosaa ,”liikamaata” valtiolle kuuluvana. Syntyi pitkäaikainen taistelu isojaosta. Se alkoi 1880-luvulla ja päättyi vasta 1950-luvulla. Kun 1930-luvulla alkoi olla melko valmista, mm. pientilat oli jo erotettu, Venäjän hyökkäys Suomeen 1939 ja Itä-Kuusamon anastus 1940 sekoitti pakan. Kuusamolaiset lähtivät 1941 ”riemusotaan” ottaakseen takaisin sen mikä on vääryydellä otettu. Kuusamon kunnanvaltuusto lähetti marsalkka Mannerheimille ja Suomen armeijalle lokakuussa 1941 kiitossähkeet sen johdosta, että Kuusamo on jälleen palautettu yhdeksi, eheäksi.

Kuusamon soturien ansiokkaasta taistelusta huolimatta Kuusamo ja Salla menettivät 1944 jälleen ison osan maastaan. Isojako pääsi Kuusamossa jatkumaan ja saatiin päätökseen alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti niin, että pientilallisetkin saivat knihtisopimuksen mukaisesti manttaaliin merkittyä maata ja lisäksi lisämaata. Valtiolle jäi vieläkin ”liikamaata”, joka tunnetaan nyt laajoina luonnonsuojelualueina ja metsättömänä, hyödyttömänä pidettynä tunturimaana.

Valtio tiesi tarkkaan jo 1930-luvulla, miksi se halusi nämä ”hylkiömaat”. Me nykyihmiset olemme laskettelusta ja luonnonsuojelusta niin lumoutuneita, ettemme uskalla edes kysyä paljonko valtio näistä ”riemuliiterimaista” hyötyy.

6. Kaski- ja niittymaiden valloituksen päätös 1850 ja ”Kuninkaan miesten” taistelu oikeuksistaan

Venäjän vallan ja autonomian aikana (1809–1917) tapahtui monia järisyttäviä muutoksia kuusamolaisten elämässä. Kaskeaminen ja asutus olivat levinneet kauaksi yli Täyssinän rauhan rajan. Karjalainen ja suomalainen kaskeaminen olivat kohdanneet mm. Paanajärvellä. Rajankäynti Venäjää vastaan käytiin asutusrajan mukaisesti 1833–1849. Vuonna 1850 kuusamolaiset valtion painostuksen edessä suostuivat luopumaan kaskenpoltosta. Vastapalveluksena luvattiin saada myydä puuta. Kaskesta eli huuhdasta luopumunen oli pettymys. Tuli nälkä. Peltosadot eivät kyenneet elättämään väestöä.

Tammikuun 2. päivänä 1859 Kuusamon pitäjänkokous anoi Hänen Keisarilliselta Majesteetilta lupaa palata huuhtaan. Pöytäkirja on ensimmäinen suomenkielinen pitäjänkokouksen pöytäkirja.

Miksi anomus tehtiin Venäjän keisarille, johtui siitä, että koska Kaarle XI on asuttanut heidät ja Kustaa III on solminut heidän kanssaan knihtisopimuksen ja antanut kasketa ja levittäytyä jopa yli rajan, ovat kaskioikeudet Venäjän keisarin suuriruhtinaan käsissä.

Keisarille ei tietenkään anomus päätynyt. Suomen valtiovalta vastasi: ”Raivatkaa peltoa!”

Kuusamolaiset katsoivat olevansa ”kuninkaan miehiä”. Koska kuningas on heidät lähettänyt ja antanut heille oikeutensa ja velvollisuutensa, on hallitsijan käsissä heidän kohtelunsa.

Uskollisuuttaan keisarille kuusamolaiset osoittivat tunnollisesti kirkonkelloja soittamalla hallitsijaperheen tapahtumien johdosta.

Ruotsista lähtenyt herätysliike lestadiolaisuus järisytti Kuusamon ja koko Koillismaan oloja 1860-luvulta lähtien. Aatteellisesti se suuntautui myönteisesti ihmisen ajalliseen elämään ja iankaikkista elämää tavoittelevana se antoi elämälle tarkoituksen ja vastuun. Kunnalliselämässä se oli heti mukana ja saavutti 1890-luvulle tultaessa hallitsevan aseman seurakunnallisessa ja kunnallisessa elämässä. Lestadiolaisuuden vaikutus säätyvaltiopäivämiesedustajien valinnassa oli yhdessä vanhasuomalaisen puolueen kanssa keskeinen.

Yhteiskunnallisilta ja poliittisilta vaikutuksiltaan merkittävä oli sosialismin, lestadiolaisuuden ja ruotsalaisen tukkiyhtiön kohtaaminen suurlakkovuoden 1905 jälkimainingeissa Kallungin isojakolohkossa Alakitkalla helmikuussa 1906. Tukkityömaa oli Sundsvallista Ruotsista kotoisin olevan varakonsuli Henrik Åslundin omistama. Lakkoon osallistui 200 tukkityöläistä ja lakon johtajina oli puolenkymmentä kuusamolaista miestä, joista yksi talollinen, kolme talollisenpoikaa ja kaksi itsellismiestä. Lakkojohtajat menivät Sallasta tulleiden sosialistikiihottajien lankaan ja ryhtyivät puuhaan, jossa käytettiin väkivaltaa tukkiyhtiön johtajaa Mikael Smithiä vastaan. Juttu kävi kaikki oikeusasteet läpi päätyen Suomen senaattiin, joka palautti sen Vaasan hovioikeuteen uudelleen käsiteltävä. Sieltä päätös tuli 18.7.1908. Päätös noudatteli pääpiirtein kihlakunnanoikeuden päätöstä. Vankeustuomiot vaihtelivat 1 kk 3 kk vankeutta.

Tämä ei ollut työläisten vaan talollisten kapina.

Kun Kuusamon porvareille selvisi, että oli lähdetty kapinallisten kelkkaan, kapinasta ryhdyttiin syyttämään sosialidemokraattista puoluetta. Vanhoillislaediolainn liike teki sosialismin vastaisen päätöksen v. 1906 ja on siinä kannassa pysynyt. SRK, maalaisliitto ja kokoomus ovat kolmiliittona torjuneet sosialismin.

Ruotsalaisen Åslundin saha sulautui ruotsalaisen Berggrenin sahaan, joka kuului Berggrenin ja Åslundin omistamaan Kouta-yhtymään. Berggren hakkasi puuta Kuusamossa, Venäjän puolella ja Kuollassa. Vuonna 1911 Berggren osti sahan Kuollasta. V. 1917 yhtiö sahasi ratapölkkyjä Muurmannin radan tarpeisiin. Työmaat imivät työvoimaa myös Kuusamosta. Berggrenillä oli saha myös Koudassa. Maailmansota esti viennin. Huippuvuosi oli 1915, jolloin uutta väkeä tuli Kuusamoon 116 henkeä, vuosi 1916 oli huonompi. Elintarvikepula rasitti Kuusamoa, kunta osti jauhoja sekä Vienasta että Oulusta.

Vuoden 1917 vallankumoukset katkaisivat sekä Berggrenin että Kouta-yhtymän selän. Rajan sulkeuduttua 1918 Kuusamoon jäi noin 32.000 tukkia Tavajärven monivuotiseen lanssiin. Mikael Smith yritti 1920 luvatta uittaa tukit Tavajokea pitkin Venäjälle. Hän menetti omaisuutensa, tilan ja talon Heikkilän kylässä ja Kirkonkylässä. Kirkonkylän tila meni valtiolle. Siinä toimi maailmansotien välisen ajan rajavartiosto ja sittemmin poliisitalo.

Punaisten otettua vallan Kuollassa ja Vienassa 1920 Kouta-yhtiön viimeiset johtohenkilöt poistuivat Koudasta hiihtäen. Sahanhoitaja teloitettiin Arkangelissa syyskuussa 1920. Pakolaiset hiihtivät asuttuja paikkoja vältellen ja saapuivat 200 km hiihdettyään Kuusamoon, josta heidät saatettiin Ouluun ja edelleen Sundsvalliin.

Maaliskuussa 1920 Oy Kouda Ab siirrettiin neuvostovallan omaisuudeksi. Ruotsin hallitus yritti saada neuvostohallitukselta korvausta ryöstetystä omaisuudesta. Yrityksestä ja toiveistakin luovuttiin 1926.

7. Yhteenveto: skritifinnien ja kaskenpolttajien maasta Koillis-Suomen keskukseksi

Vanhin Kuusamon seudulla vallinnut pysyvä kulttuurimuoto on pyynti- ja eräkulttuuri. Pysyvät jäljet siitä muodostavat Julman Ölkyn–Hossan kalliomalaukset. Kun vastaavaa on Äänisellä, voidaan päätellä näiden olevan samaa kulttuuripiiriä. Saamelainen kulttuuri Kuusamossakin olevine pyyntihautoineen kuulunevat samaan tai ainakin läheiseen kulttuurimuotoon. Roomalaisen kulttuurin keräämät tiedot pohjolasta parin tuhannen vuoden takaa kertovat, että kyseessä olivat finnit, fennit, skritifinnit. Ominaispiirteillään suomalaiset erottuivat muista pohjoisen kansoista. On selvää, että suomalaiset olivat yhteyksissä skandinaavisiin naapureihinsa.

Seuraava vaihe ovat viikinkiretket. Skandinaavit kävivät kauppaa ja ryöstelivät myös Suomen ja Bjarmlandian asukkaita. Kuusamosta tehdyt noin tuhannen vuoden taakse ajoittuvat raha- ja hopealöydöt osoittavat Kuusamon seudun asukkaiden kiinteistä yhteyksistä kaikkiin ilmansuuntiin.

Kuusamo on ollut luonnonoloistaan johtuen ”kahtaalle suuntautuva”, jopa ”neljän tuulen maa”.

Viikinkiretket ja kristinuskon tulo Suomeen niveltyvät yhteen. Ristiretkien myötä eteläinen Suomi nivottiin Ruotsin valtakuntaan. Pähkinäsaaren rauhan raja jätti karjalaisille väylän Pohjanlahdelle. Tätä tietä alkoi suomalaisväestöä siirtyä Karjalan kannakselta rajan yli Savoon ja Pohjanmaalle. Rannikkoseutu asututettiin Perä-Pohjolaan saakka jo myöhäiskeskiajalla. Kustaa Vaasan aikana asutus saavutti Oulujärven tienoon. Syntyivät vaikeat eturistiriidat venäläisten kanssa. Neljännesvuosisadan mittainen ”vanha viha” (1570–1595) oli hyvin tuhoisa Pohjois-Pohjanmaan maanviljelysväestön ja Vienan-Karjalan venäläisasutuksen kesken. Vihanpito päättyi Täyssinän rauhaan 1595, jolloin itäraja halkaisi Kuusamon ja jatkui Inarinjärvelle ja Varankiin.

Kuusamon talonpoikaisasutus lähti liikkeelle Kaarle XI:n Lapin asutusasetuksesta 1673. Kuusamon seurakunta perustettiin 1675. Kaskiasutus levisi nopeasti. Kuusamolaiset kaskimiehet kokivat olevansa ”kuninkaan miehiä”, joiden tehtävänä on vahvistaa omaa hyvinvointiaan ja laajentaa valtakuntaa. 1760-luvulla kuusamolaisten identiteetti ja itsetunto olivat niin vahvat, että he halusivat seisoa omilla jaloillaan ja turvata etunsa torniolaisten ja karjalaisen kaupan välissä. Kuusamo sai tullikamarin, rajaratsastajan ja rajavartioaseman.

Kustaa III aikaansai knihtisopimuksen kuusamolaisten kanssa 1789. Ruotuarmeijan pidosta vastapalveluksena kuusamolaiset saivat ikuisen omistusoikeuden pitäjän maahan. Kun Suomi joutui Venäjän vallan alle 1809 kuusamolaiset pitivät sinnikkäästi sopimuksesta kiinni. Isojako pantiin toimeen, mutta pientilallisetkin saivat perintömaata lisämaineen kuninkaan kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti.

Kun Suomen valtio v. 1850 kielsi kaskeamisen, kuusamolaiset anoivat 1859 kaskeamisen palauttamista sillä perusteella, että Ruotsin kuningas Kaarle IX oli sen heille antanut. Kun kuninkaan sijassa oli Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas, vedottiin nyt häneen. Autonomian aikana Kuusamon seurakunta soitti tunnollisesti kirkonkelloja keisariperheen juhlatapahtumien kunniaksi. Vasta sortokaudella 1890-luvulla keisari menetti ”petturuuden” myötä kuusamolaisten kunnioituksen.

Ruotsin valtion ja ruotsalaisten merkitys Kuusamolle on ollut välillistä, valtion päätöksistä johtuvaa. Kuusamoa asutettaessa 1600-luvulla hallinto- ja oikeuspaketti oli valmis. 1800-luvulla uusittiin paikallishallinto, suomen kieli nousi valta-asemaan 1860-luvulta alkaen. Säätyvaltiopäivät tulivat säännöllisiksi. Talouselämä nousi. Kansakoululaitos, kansallisuuusaate ja vanhoillislestadiolainen herätysliike uudistivat paikkakuntaa. Lestadioalaisuus oli Ruotsin perua, mutta Koillismaalla se sai omat kansalliset ja maakunnalliset erityispiirteensä. Suurlakko ja eduskuntauudistus toivat puolue-elämän paikkakunnalle. Se oli luonteeltaan vahvasti porvarillinen.

Ruotsalaiset tukkiyhtiöt vaikuttivat Kuusamon poliittiseen elämään. Alakitkalla 1906 ollut työlakko linjasi suuresti paikkakunnan poliittisen elämän muotoutumista.

Ensimmäinen maailmansota ja Suomen itsenäistyminen 1917 katkaisivat yhteydet Venäjälle. Kuusamo kärsi suuren taloudellisen iskun, joka heijastui myös maailmansotien väliseen elämään. Ruotsin kieltä puhuttiin paikkakunnalla. Lainasanoja jäi paikkakunnan kieleen. Toisessa maailmansodassa Kuusamo ja Salla menettivät sen aluelaajennuksen, jonka talonpojat olivat knihtisopimuksen perusteella raivanneet ja asuttaneet. Kummankin paikkakunnan elinolosuhteet heikkenivät niin, että suurille ikäluokille ei ollut työtä ja siksi knihtisoturien ja kaskenpolttajien jälkeläisistä tuhansia ihmisiä siirtyi 1970-luvulla ”käskijänsä ja kuninkaansa” luo Ruotsiin.

-----------------------

Ft. Matti Kyllösen esitelmä Kuusmaon Pohjola Norden ry:n Runebergin päivän tilaisuudessa 5.2.2018 Kuusamon kaupunginkirjastossa.