Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €


Kirjauutuus: "Tavoitteena turvalliset rajat. JR 53:n sotatie 1941-1944"

Koillismaan ja Oulun ympäristön miehistä muodostetun Jalkaväkirykmentti 53:n (JR 53) sotaretki 1941–1944 on kirjoitettu. 522-sivuisen kirjan kirjoittaja on filosofian tohtori Matti Kyllönen. Kirjan taitto, karttapiirrokset ja sivunvalmistus ovat Itä-Karjalan Kustannus Oy:n Oulusta ja painatus Erweko Oy:n Oulusta.

Kirjassa käsitellään aluksi Moskovan rauhan 1940 seurauksia, välirauhan aikaa, aluemenetysten aiheuttamia vaikeuksia, linnoitustöitä sekä Suomen suuntautumista Saksan rinnalle. Jatkosotaan lähdettiin toiveikkain ja innostunein mielin. Tavoitteena oli palauttaa Kuusamo eheäksi ja saavuttaa turvalliset rajat.

JR 53 muodostettiin kesäkuussa 1941 seuraavasti: Rykmentin I Pataljoona Kuusamon, II Pataljoona Pudasjärven ja III Pataljoona Iin, Yli-Iin, Ylikiimingin ja Kuivaniemen miehistä. Rykmentti kuului Kiestingin ja Uhtuan suunnalla kenraalimajuri Hj. Siilasvuon johtamaan III Armeijakuntaan, Karjalan kannaksella kenraali T. Laatikaisen johtamaan IV Armeijakuntaan ja Lapin sodassa jälleen Siilasvuon johtamaan III Armeijakuntaan.

Kiestingin–Louhen suunnan taistelut 1941–42

Rykmentti taisteli 1.7.41 alkaen Kiestingin suunnalla, valtasi taistellen Suvannon, ylitti Sohjanajoen ja osillaan koukkasi Tuoppajärven yli vihollisen kylkeen. Ankarat taistelut käytiin Kokkosalmessa, Kuolemankukkulalla ja Lohilahden suunnalla. 7.–8. elokuuta vallattiin Kiestinki, josta jatkettiin rautatien suunnassa lähes 30 km itään Kapustnajajoelle. Saksalaiset hyökkäsivät vasemmalla Kiestinki–Louhi -maantien suunnassa, mutta eivät päässeet eteenpäin. Suomalaisten vasen kylki jäi auki ja JR 53 jäi mottiin. Motti purkautui syyskuun alussa.

Vastaavasti venäläisiä oli moteissa maantien ja rautatien varrella ja motteja tuhottiin. Marraskuun hyökkäyksessä 1941 avattiin Kiestinki–Louhi -maantien tulpat ja varustukset tuhottiin. Hyökättiin edelleen kohti Louhea, kunnes Suomi pysäytti hyökkäyksen 6.12.41. Samana päivänä Englanti julisti Suomelle sodan. Eduskunta liitti 6.12.1941 Moskovan rauhassa (1940) menetyt alueet takaisin Suomeen. Kuusamo oli saatu tavoitteen mukaisesti eheäksi. Kuusamon kunnanvaltuusto lähetti lokakuussa kiitossähkeet Ylipäällikkö Mannerheimille, Suomen armeijalle ja kotiseudun sotavoimille Kuusamon palauttamisesta kokonaiseksi.

Rykmentti osoitti taisteluissaan vastuullisuutta, kunniallisuutta, urheutta ja uhrivalmiutta. Pataljoonien ja komppanioiden taisteluvahvuudet putosivat kovimmissa taisteluissa jopa kolmannekseen määrävahvuuksista. Kiestingin–Louhen suunnan taisteluissa rykmentin riveissä kaatuivat mm. Kuusamon Pataljoonan komentaja majuri B. K. Breitholtz, Div. J:n/JR 53:n komentaja eversti Jussi Turtola ja Os. Somersalon komentaja everstiluutnantti A. Somersalo.

Miehet seurasivat edestä johtavia johtajiaan ja saivat kiitosta työstään. Everstiluutnantti Somersalo kehui Kiestingin valtauksen jälkeen erästä kuusamolaiskomppaniaa näin: ”Te tulette olemaan kunniakomppania Suomen armeijassa.” Kaikki JR 53:n yksiköt taistelivat vastuullisesti ja motivoituneesti. Div. J:n (Turtola) tappiot elokuussa 1941 olivat 28 prosenttia ja marraskuussa 1941 15 prosenttia määrävahvuudesta.

Saksalaisten suorituskyky oli suomalaisille pettymys

Yhteistyötä saksalaisten kanssa haittasi saksalaisten tottumattomuus ankariin erämaataisteluihin sekä johtamiseen liittyvät arvovaltakysymykset. III AK oli saksalaisille alistettu, mutta kenraali Siilasvuo ei päästänyt hänelle alistettuja saksalaisia johtamaan, koska heidän ammattitaitoon ei luotettu. Parhaiten yhteistyö sujui marraskuun 1941 hyökkäyksessä, jolloin Kiestinki–Louhi maantie avattiin ja vihollisen pitkälle toista tuhatta bunkkeria, tulikorsua ja korsua tuhottiin. 30 km:n päässä oleva Louhi jäisi saavuttamatta, koska Englanti uhkasi sodanjulistuksella Suomelle, minkä se toteuttikin 6.12.1941.

Liittoutuneiden tukema Neuvostoliitto yritti pohjoisesta saksalaisten kaistalta käsin vallata Kiestingin keväällä 1942, mutta keväthölseessä käyty ankara taistelu johti vihollisen heittämiseen takaisin lähtöasemiinsa. Hyökkäys Louheen houkutteli, mutta eteneminen pysäytettiin Mannerheimin käskystä Ylä-Mustajärven–Alajärven tasalle.

III Armeijakunta siirrettiin suoraan Ylipäällikön alaisuuteen 4.7.1942 ja siirrettiin Uhtuan suunnalle ja sieltä edelleen Karjalan kannakselle maaliskuun alussa 1944.

JR 53 Karjalan kannaksen ja Lapin sodassa

JR 53 taisteli kovissa ja vastuullisissa paikoissa myös Karjalan kannaksella. Rykmentti taisteli valtavaa ylivoimaa vastaan Vammelsuu–Taipale-linjalla (VT-linja) 12.–14.6. Kuuterselässä ja Sahakylässä. Rintaman murruttua rykmentti taisteli viivyttäen edelleen Viipuri–Kuparsaari–Taipale (VKT) -linjalle. Kiivaita, peräänantamattomia taisteluita käytiin Noskuan rintamalla mm. Riikolanvuorella ja Ryssänkukkulalla.

Rykmentti oli 3. Divisioonaan kuuluen taisteluillaan suojaamassa Tali–Ihantalan rintaman vasenta siipeä. Vihollinen ei päässyt läpi. JR 53 taisteli valtakunnan kannalta hyvin merkityksellisessä paikassa. Kuusamon pataljoona komennettiin elokuun alussa Äyräpään Vuosalmelle, jossa se taisteli kolme viikkoa pitäen sielläkin asemansa.

Aselevon 4/5.9.1944 jälkeen JR 53 siirrettiin III AK:n komentajan kenraaliluutnantti Hj. Siilasvuon johtamaan Lapin sotaan. Rykmentti osallistui Tornion maihinnousuun 1.–3.10.44 ja taisteli Torniossa ja sen pohjoispuolella, Kemin–Rovaniemen suunnalla ja edelleen Kittilässä ja Muoniossa. Ylipäällikkö Mannerheimin 22.10.44 antamalla käskyllä päähyökkäys pysäytettiin, jotta armeija ehditään 5.12.44 mennessä saattaa rauhan kannalle. Sotaa jäivät jatkamaan asevevolliset kantahenkilökunnan johdolla.

Neuvostomiehitys Kuusamossa, Suomussalmella ja Ivalossa

JR 53:n kotiutustoimet alkoivat 26.10. osin maitse, osin meritse. II ja III Pataljoona kotiutettiin perustamispaikkakunnillaan Pudasjärvellä ja Iissä. Kuusamossa perustettu I Pataljoona kotiutettiin Oulussa, koska kotipaikkakuntaa miehitti vielä puna-armeija. Saksalaisten kintereillä syyskuun alkupuolella Suomen puolelle tulleet venäläiset miehittivät aluetta Kuusamo–Juntusranta–Suomussalmi–Anttila. Kenraaliluutnantti Siilasvuo toimi aktiivisesti Ylipäällikkö Mannerheimiin päin, jotta venäläiset saadaan poistumaan Suomen alueelta. Marraskuun 12. päivästä alkaen venäläiset alkoivat vetäytyä Koillis-Suomesta, samoin kuin Ivalosta, jonka venäläiset myös olivat miehittäneet.

Miehittäjät olivat pystyttäneet Suomussalmelle mm. Kirkonkylään yli 100 hirsitaloa. Rajajoukkojen marraskuun lopulla antaman ilmoituksen mukaan Kuusamon Toranginahossa oli 220 venäläisten rakentamaa hirsitaloa (5 x 5 m) ja Nilonkankaalla 160 (5 x 5 m) hirsitaloa, siis yhteensä 380 taloa. Tämä viittaa varsin pitkäaikaiseen miehitykseen. Suomi kutenkin hoiti saksalaisten karkotuksen määräajassa – venäläisen valvontakomission huohottaessa niskaan.

Koillis-Suomen rajaseudun ja Ivalon miehitys on nähtävä painostustoimena Suomea vastaan: venäläisjoukot olivat valmiina puuttumaan sotaan, jos se ei sujuisi venäläisten laatiman aikataulun mukaan. Kun Suomi tässä erinomaisesti onnistui, Ylipäällikkö, Tasavallan presidentti Mannerheim yhdessä kenraalieversti A. Zdanovin kanssa saattoi sopia miehityksen lopettamisesta. Sotapäiväkirjat näet osoittavat, että Mannerheim ja kenraalieversti A. Zdanov olivat tiiviissä yhteistyössä niin että rajaseutumme miehitys tapahtui Mennerheimin tieten ja suostumuksella. Myös kenraaliluutnantti Siilasvuolla oma yhteistyömiehensä, valvontakomission kenraali Tokarjev, jolle Siilasvuo luovutti tämän pyytämiä armeijatietoja jopa kyseenalaisenkin avokätisesti.

Kenraalit Pajari ja Lagus valvontakomission ahdistamina

Sen sijaan Lapin sodan – ja jatkosodankin – ansioituneet rintamakenraalit A. Pajari ja R. Lagus joutuivat Zdanovin ahdistelun kohteeksi. Zdanovin nootissa Mannerheimille Lagusta moitittiin passiivisuudesta Rovaniemen valtaamisessa, minkä seurauksena saksalaiset pääsivät saartorenkaasta pakenemaan.

Kenraali Pajari käskettiin kesken taistelun Päämajaan Mikkeliin kuulusteluun syytettynä sotavankien huonosta kohtelusta. Pajari vapautui syytteistä; hänellä ei ollut mitään tekemistä sotavankien kanssa. Lagus vastasi esitettyihin syytöksiin mm. sanomalla, ettei Pudasjärven–Ranuan suunnasta tapahtuva panssarivoimien hyökkäys tuhottujen teiden ja siltojen hallitsemassa maastossa voinut tapahtua sen nopeammin kuin tapahtui. Lagus oli ylittänyt Kemijoen Rovaniemen itäpuolella ja valmistautui hyökkäämään kauppalaan idästä, Pajarin (ml. JR 53) valmistautuessa hyökkäämään kauppalaan lännestä. Lagus piti syytöksiä perusteettomina. Kunnian miehenä kenraali Lagus tarjoutui jättämään paikkansa Ylipäällikön täytettäväksi.

Mannerheim ja Siilasvuo seisoivat kenraaliensa takana. Siilasvuo lausui käsityksenään Mannerheimille, ”etteivät mitkään joukot ole edenneet niin nopeasti kuin nykyiset Pohjois-Suomen joukot.” Eteneminen on tapahtunut nopeammin kuin mitä kenraali Siilasvuo on osannut odottaa. Kenraali Lagus sai käskyn jatkaa joukkoineen kohti pohjoista.

Kenraali Pajari länsimaisille lehtimiehille: ”Olemme sitkeä kansa, joka ei halua kuolla, eikä meitä helposti voida tuhota”

Jatkosota ja Lapin sota hoidettiin JR 53:n osalta tunnollisesti ja kunniallisesti. Rykmentin koko sotaretken ajan taisteltiin valtakunnan kannalta hyvin keskeisillä paikoilla. Olosuhteet, jopa vihollinenkin, vaihtui sotaretken kestäessä, mutta armeija taisteli Ylipäällikköön, kenraaleihin ja esimiehiin luottaen uskollisesti.

JR 53:n ja koko armeijan henkeä kuvastaa kenraalimajuri A. O. Pajarin puhe, jonka hän tykkien jyskyessä, pommien putoillessa ja luotien vinkuessa piti 3.10.Tornioon saapuneelle englantilais-amerikkalaiselle lehtimiesryhmälle. Hän sanoi mm. näin:

”Olemme sitkeä kansa, joka ei halua kuolla ja jota ei pienuudestaan huolimatta helposti voida tuhota. Olemme myös rehellinen kansa, joka on tottunut pitämään lupauksensa, liittyen tähän vielä sotilaallinen kuuliaisuus esivaltaa ja sen käskyjä kohtaan. (...) Mielemme ovat vakavat ja ajatuksemme raskaat. Ainoana toivomuksenamme on, että se mikä vaikeaksi velvollisuudeksemme on annettu, onnistuisi rehellisten ponnistustemme tuloksena ja johtaisi osaltaan maamme pelastumiseen tuhosta ja säilyttämään sille välttämättömimmät elinehdot itsenäisenä kansana.”.