22.8.2015
Työmarkkinat toimimaan – suomalaiset töihin
Juha Sipilän (kesk) hallituksen tavoittelema yhteiskuntasopimus kaatui SAK:n vastustukseen. SAK:n herroille ei sopinut se, että maan laillinen hallitus esitti neuvottelutavoitteeksi tuottavuuden nostamisen 5 prosentilla, jotta Suomen vienti saadaan vetämään. SAK:n egon pöhöttyneisyyttä kuvaa, että se katsoo oikeudekseen määrätä, mitä neuvottelutavoitteita valtio saa asettaa. Näin se asettuu maan laillisen hallituksen yläpuolelle. Nulikkamaista isottelua. Kun pääministeri Sipilä syystä vihelsi pelin poikki, SAK aloitti heti uhkailun lakoilla ja muilla työrettelöillä.
Vaikka olemme olleet EU:n jäseniä jo perikymmentä vuotta, SAK ei näytä tiedostaneen, että ulkoista devalvaatiota emme voi enää tehdä. Kauppaa on käytävä avointen markkinain ehdoin. Siksi kilpailukyky paranee vain vientituotteen hintaa laskemalla. Nykymenolla tiskin taakse on turha odottaa ostajia.
Tilanne muistuttaa suurlakkovuoden 1905 jälkeistä aikaa, jolloin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden innoittamana SDP uhosi Pohjois-Suomen puutavaramarkkinoilla palkkojen kiristyksin ja laittomin lakoin. Helsingistä organisoidut sosialistiagitaattorit suolsivat vihaansa uskontoa, kirkkoa, porvareita ja ihmisten perusarvoja vastaan. Työmaat pyrittiin saamaan sosialistiaatteen ja -puolueen kannattajille. Vaatimusten huippua edusti Rovaniemellä majaansa pitänyt Pohjolan Tukkityöläisten Rengas, joka vaati, että tukki-, uitto- ja lastaustyömaille saadaan ottaa töihin vain Renkaan kallispalkkaisia jäseniä.
Ensimmäisten yksikamarisen eduskunnan eduskuntavaalien alla 1907 pohjoissuomalaisten yleinen mielipide oli kypsä katkaisemaan sosialistiliikkeen kohtuuttomat palkka- ja työolovaatimukset ja yleisen rettelöinnin. Jo syksyllä 1906 oli vanhoillislestadiolainen liike asettunut vastustamaan jumalankielteistä sosialistista liikettä. Tähän aikaan perustettu maalaisliitto nousi samasta talonpoikaisesta, isänmaallisesta ja kristillisestä arvopohjasta. Vanhoillislestadiolaisuus ja vanhasuomalainen puolue olivat löytäneet toisensa jo 1880-luvulla ja erityisesti venäläisellä sortokaudella. Sosialistista radikalismia vastaan toimivat myös nuorsuomalainen puolue ja Pohjois-Suomessakin jo laaja porvarillinen lehdistö.
Kaikilla näillä oli yhteinen huoli Suomesta: miten saada puu hakatuksi ja huilaamaan rannikon satamiin ja edelleen maailmanmarkkinoille. Kun sosialisteille ei markkinaehtoinen työ kelvannut, paikalliset ihmiset tekivät sopimuksia työnantajan kanssa, hoitivat hommat ja palasivat kotiin. Talonisännät ja talojen pojat ja rengit tekivät lakonalaiset työt. Isännät saivat rahat puistaan, pojat ja rengit palkkansa ja maa vientituloja.
Se oli sen ajan paikallista sopimista.
Olot vakautuivatkin muutamassa vuodessa. SDP oppi läksynsä. Se mukautui Pohjois-Suomen arvoihin. SDP ja SAK ovatkin sittemmin toimineet varsin rakentavasti suomalaisen ihmisen ja suomalaisen yhteiskunnan hyväksi niin rauhan kuin sotienkin vuosina.
Mutta miten on nyt? Suomessa on pysyvästi 300.000–400.000 ihmisen työttömyys. Kohta kymmenen vuotta on syöty enemmän kuin on tienattu. Monta hallituskautta on mennyt hukkaan sen vuoksi, etteivät SAK ja poliittinen vasemmisto ole olleet valmiita tinkimään ns. saavutetuista eduista, ei sittenkään vaikka vasemmiston poliittinen kannatus on kuihtunut olemattomiin. Vain SAK porskuttaa verovaroin tuetuin jäsenmaksuin ja työttömät unohtaen.
Julkisen vallan ongelmien ydin on siinä, ettei Suomessa ole riittävästi työantajia. Pk-työnantajat tuhottiin/imettiin kuiviin jo 1990-luvun lamassa. Turvattomampaa ihmistä kuin pk-työnantaja ei Suomessa liene. Ulkomaalaisistakin pidetään Suomessa parempaa huolta kuin oman maan ihmisitä, joiden odotetaan antavan toisillekin työtä.
Toivon Juha Sipilän hallituksen toimivan sadan vuoden takaisten pohjoissuomalaisten ihmisten tavoin: ajetaan paikallisväestön ja oman kansan etua. Laitetaan työlait markkinaehtoisiksi siten, että suomalaisten kannattaa tarjota työtä ja tehdä työtä. Velaksi eläminen on lopetettava. Se tapahtuu, kun annetaan työhaluisten ihmisten tehdä töitä.