26.5.2013
Arvioita Suomen rajaseudusta Koillismaan kirjoituskilpailun valossa
Taivalkoskelle etelästä tullut nuori nainen joutui ihmettelemään avuliaisuutta, jonka hän koki Taivalkosken piskuisella rautatieasemalla, kun asemamies soitti auton, joka vei tulevan kunnallisvirkailijan maksutta kortteeritaloon. Matkustajan tätä avuliaisuutta ihmetellessä hänelle vastattiin: “Sitä vartenhan täällä ollaan, että autetaan toisiamme.” Siinä on modernille ateistillekin viitettä, jonka pohjalta voi ryhtyä elämän tarkoitusta pohdiskelemaan.
Tämä tapahtui muutamia vuosikymmeniä sitten, jolloin Taivalkoskella oli vanadiinikaivos ja Taivalkosken kirkolle asti pääsi Savon-Kainuun-Koillismaan rautatietä pitkin junalla. Junalla, jolla oli aikaa hidastella ja pysähtyäkin välttääkseen ajamasta radalla astelevin porojen päälle. Ihmiset pitivät huolta toisistaan. Oltiin toisia varten - ja ollaan edelleenkin.
Oma minä ja oma etu ovat sivummalla. Jos alkaa isotella, jää yksin, yhteisön ulkopuolelle. Nyt juna ei ole aikoihin Taivalkoskelle astin kulkenut. Rata kasvaa kohta metristä mäntyä. Ei ole enää kaivostakaan, mutta toiveissa on, että se uudelleen avataan, kuten ehkä rautatiekin, joka aikanaan rakennettiin metsähallituksen ja Kymenlaakson teollisuuden tarpeisiin “väärästä suunnasta”, kun sen Oulun-Kuusamon väestön tarpeiden mukaan olisi pitänyt tulla Oulusta.
Koskettavia ja ilahduttavia kirjoituksia “vanhasta Koillismaasta”
Tämä lausahdus ja monta muuta hyödyllistä asiaa nousi esiin Koillismaa -aiheisessa kirjoituskilpailussa, jonka ystäväni Veli Käsmän kanssa järjestimme talvisydännä. Tulokset julkaistiin lauantaina 25.5. Kuusamossa. Tulokset ja arvostelut on julkaistu kotisivullani ja Uuden Suomen kulttuurisivustossa.
Kuusamon kaupunginkirjastossa oli väkeä salin täydeltä, vaikka ulkona oli 20 asteen lämpö ja luonto kutsui. Mutta kulttuuriväkeä oli paikalla aina Oulua ja muita merimaita myöten. Kirjoituskilpailu oli saanut yllättävän laajan suosion. Neljään sarjaan - kertomukset, runot, novellit ja pakinat - tuli 62 kirjoitusta noin 30 kirjoittajalta. Kussakin sarjassa palkittiin kolme ja kunniamaininnan sai 8 kirjoittajaa. Palkinnon saaneista oli paikalla yli kymmenen.
Tapahtuman palaute on ollut liikuttava. Sitä on luonnehdittu mm. “koskettavaksi”, “opettavaksi”, “ihmisläheiseksi” ja “paljon antavaksi“. Parituntisessa tilaisuudessa luettiin muutamia palkittuja tuotoksia, runoja ja yksi novellikin. Pitempiä kertomuksia, joista erääseen liittyi tuo yllä oleva arvoasetelma, ei luonnollisesti ollut mahdollista lukea. Odotamme saavamme julkaistuksi niitä esim. joululehdessä, jonkalainen taannoin ilmestyi joulun alla “Koillismaan Joulu” -nimisenä. Se on aloittavien ja nousevien Koillismaan kirjailijain ja harrastekirjoittajien esiintymispaikka.
Kilpailun perusteella on ollut riemastuttavaa havaita, mitkä asiat liikkuvat ihmisten mielissä. Kirjoittajiksihan kutsuttiin Koillismaalla - Kuusamossa, Posiolla, Taivalkoskella ja Pudasjärvellä - asuvia ja koillismaalaisiksi itsensä tuntevia. Niinpä kirjoituksia tuli Koillismaalta, mutta kenties vielä enemmän eri puolilta Suomea, ihmisiltä joiden juuret ovat Koillismaalla. Ja parasta minkä he sieltä ovat saaneet, on henkinen perintö ja arvot, tunnollisuuden ja ahkeruuden työssä, rehellisyyden ja omillaan toimeen tulemisen halun. “Vintiltä” tulee hyvää työvoimaa. Tämän arvion kuulin minäkin tultuani 1979 töihin Helsinkiin.
Turvallisin ja lähin turvaverkko omassa yhteisössä
Jos jostain syystä ei omin avuin toimeen tultu, naapurien, sukulaisten ja yhteiskunnan oli autettava. Mutta syrjäseudulla asuva ei ole koskaan voinut odottaa joka tarpeeseen yhteiskuntaa avuksi. On oltu naapurien varassa. Tämä arvoperustus on Koillismaalla edelleen vallalla.
Ylivoimaisesti vahvimmat tuotokset liittyivät ihmisyyteen, ihmisenä olemiseen ja ihmisen arvoihin. Jopa ventovierasta palveleva autokuski uskalsi itsestään selvyytenä sanoa, että sitä vartenhan täällä ollaan, että autetaan toisiamme. Se on Suomen kansalle, suurelle yleisölle ennen kaikkea maaseudulla itsestään selvä asia tänäänkin.
Siksi tuntuu oudolta, että EU:n ja Suomen valtion käskystä koetetaan kaikki väki kärrätä suuriin keskuksiin. Tavallinenkin ihminen käsittää, että minkään valtion varat eivät riitä elättämään ja pitämään terveenä porukkaa, joka on riistetty juuriltaan ja kärrätty kerrostalolaatikoissa elätettäviksi, vailla elämisen motiivia ja sisältöä: työtä. Suurta melua pidetään kyllä siitä miten lajityypillistä elämää eläin saa viettää, minkä kokoisessa kodissa se elää ja miten terveellistä ruokaa syö, mutta ihmistä moiset vaatimukset eivät koske. Varsinkaan poliittisten vihreiden vaatimuslistalla niitä ei ole.
Synnytys Paanajärven selkosessa sotakesänä 1943
Päivitellään sairaanhoitoa, kun on lääkäri kaukana ja synnytysmatkat pitkät. Siksi oli opettavaista lukea ja lauantaina yleisön kuulla Kuusamon Vuotungin jo lakkautetun koulun opettajan Kerttu Lehtinevan voittonovelli synnytyksestä Kuusamon Paanajärvellä sotakesänä 1943. Se perustuu tositapahtumaan.
Nuori pari oli ollut monen päivän niittyreissulla Paanajärven selkosessa desanttivaaran alla. Nuoren vaimon synnytyksen aika tuli. Lähdettiin kohti kylää. Vaimon oli jäätävä pitkospuille lepäämään kädessään miehen antama puukko. Sanoja ei tarvittu. Kumpikin tiesi miten toimitaan.
Kun apu kylästä miehen myötä tuli, oli nuori äiti tyynenä makuullaan, tyytyväinen lapsi sylissään, lapsen napanuora katkaistuna ja sidottuna äitinsä pitkästä tukasta leikatulla ja punotulla hiusnuoralla. Kotona odotti lämmin sauna ja kotiruuasta laitettu ruokapöytä ja tervetulleeksi toivottamassa sukulaisia, naapureita ja muuta kylänväkeä, mitä nyt oli irrotettavissa sotaa käyvästä kylästä.
Paanajärveltä oli matkaa Kuusamon Kirkonkylään 60 km ja siitä Ouluun 240 km. Kuusamossa oli toki hyvä aluesairaala, valtion ylläpitämä, mutta synnytykset hoidettiin kyläkätilöiden avustamina etupäässä kotona. Sodan jälkeen tulivat kyläpiirien neuvolat, jonkalainen oli Määttälänvaaralla, mutta piiriin kuuluva Paanajärvi oli silloin jo naapurimaan omima.
Annetaanko 300 vuoden työn koillisella rajaseudulla valua hukkaan?
Tuntuu kohtuuttomalta ja väärältä, että se rajaseudun Suomi, jota on Koillis-Suomessakin rakennettu 1600-luvun lopulta lähtien, suurin valtion ja ennen kaikkea paikallisten ihmisten ponnistuksin, ajetaan nyt muutamassa vuosikymmenessä alas. Alasajo alkoi 1960-luvulla demarien suuren vaalivoiton 1966 jälkeen. “Tulkaa pois sieltä”, kuului mm. pääministeri Rafael Paasion huuto.
Vaan eipä voinut Suomi ottaa suomalaisia vastaan. Mutta Ruotsille ahkera koillisen väki kelpasi. Saivat uutteraa työvoimaa, joka ei “sossun” luukkuja kolistellut, vaan uurasti liukuhihnalla ja vasta kun osasi riittävästi ruotsia, pääsi hihnalta eteenpäin. Eikä mellastellut kaduilla eikä polttanut ruotsalaisten autoja.
Nyt Suomi ottaa ummikkoja kaukaisistakin maista, antaa kansalaisoikeudet löysästi ja kaikki mahdolliset “sossun” avut vastikkeetta, mielellään vielä toiseen potenssiin korotettuna.
Tätä suomalaisten on vaikea käsittää. Missä on omien kansalaisten arvostus, missä palkkio kansalaisuskollisuudesta ja uurastuksesta ja veronmaksusta sinä aikana, kun yhteiskunta on voinut antaa työtä?
Kuusamossa tätä kehitystä voi hahmottaa mm. koulujen tappamisella. 1960-luvun puolivälissä pitäjässä oli noin 65 koulupiiriä, nyt ehkä toistakymmentä. Asukkaita 22.000, nyt 16.000. Kun valtionosuudet EU:n myötä alkoivat rapista ja kaikki rapistua, kunnan budjettia tasapainotettiin tappamalla koulu, kaksi vuodessa. Lahdista tuli 500.000 markan säästö/koulu, niin sanottiin.
Posti ja kauppa katosivat koulun perässä, rajaseutupapin virka oli lopetettu jo 1970-luvulla. Rajavartiostoja oli 30 km välein pitkin itärajaa, nyt “tullaan toimeen” parilla. Kamerat valvovat rajaa, mutta sudet ja karhut eivät niihin tartu. Valtion virastot ovat vähentyneet, poliisipartioita vielä näkee, lähinnä Rukan vuoksi.
Kun valtion turvaverkko katoaa - jengeillekö valta?
Mitä seuraa siitä, että turvallisuusverkko harvenee tai peräti kokonaan katoaa? Siitä löytää esimerkkejä 1920- ja 1930-luvulta. Nuori tasavalta ei kyennyt palkkaamaan muodollisesti päteviä poliiseja, ei edes nimismiehiä läheskään kaikkiin Oulun läänin kuntiin. Kun kansa näki, että virkamies vetää kotiinpäin tai on peräti kelvoton, hän ei saanut arvostusta eikä kunnioitusta. Kunnallishallinto, poliisivalta, jopa käräjäoikeuskin, kaupasta puhumattakaan, oli paikoin pahasti hyväveli-järjestelmän vaivaama.
Pula-aikana 1929-1934 tapahtuneet poliittiset ylilyönnit olivat epäoikeudenmukaisen virka- ja poliittisen koneiston vauhdittamia. Onneksi suojeluskunnat olivat ainakin tuntemissani Pohjois-Suomen kunnissa oikeudenmukaisissa käsissä. Niiden ansiota on, että itärajan puolustus kesti niinkin hyvin myös Koillis-Suomessa, vaikka sotavoimaa ei Sallan rintamalle riittävästi liiennyt. Rauha oli Kuusamolle ja Sallalle raskas. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.
Nyt Suomen syrjäseuduilla liikutaan yhteiskunnan turvaverkon näkökulmasta katsottuna äärirajalla. Minne tyhjiö syntyy, siellä vallan ottaa joku muu. Ne ovat jengit.
Kasvatus koko yhteisön asia - niin tulee olla nytkin; kuoliaaksi säästämiselle pantava sulku
Kirjoituskilpailumme kirjoitusten valtavirtaus oli se, että kaivataan mennyttä “hyvää ja turvallista maailmaa”, missä lähimmäisiin, virkamiehiinkin, voitiin luottaa. Elettiin yhteisöissä, joissa lasten ja nuorten kasvatus oli kylän yhteinen asia. Vanhemmille oli kunnia-asia, ettei lapsista kuultu koulusta eikä kylältä pahaa, vaan mieluiten hyvää. Jokainen aikuinen saattoi ojentaa ihmistä, joka teki väärin.
Mitä valtiovaltamme nyt voi tehdä? Sen ensinnäkin pitää lopettaa syrjäkylissä ja -kunnissa “kuoliaaksi säästäminen”, koska valtio itse tuhlaa kaikessa ja vie leivän köyhimmän ja ahkerimmat ihmisen kädestä. Poliitikot ovat kansalle itsekkyydessään etupäässä huonoksi esimerkiksi. Missä ovat presidentti Sauli Niinistön esimerkin seuraajat poliitikkojen palkkojen alentamiseksi?
Valtionosuuksia ja valtion laitoksia pitää olla. Palveluja tai ainakin apua voidaan antaa vähälläkin rahalla. Kyllä ihmiset ymmärtävät, mihin valtion rahkeet riittävät, mutta jos ulkomaille jaetaan ja oma kansa unohdetaan ja laiminlyödään, siitä ei hyvä seuraa.
Pelonsekaisin tuntein ajattelen sen sadon kypsymistä, joka nykymenosta seuraa rajoillamme ja laajemminkin. Puolueet laidasta laitaan ovat laiminlyöneet kalleimmat ja arimmat alueemme, kovalla työllä ja uhrauksilla rakennetut rajaseudut.
Kirjoituskilpailumme anti liikkui pääasiassa positiivisella puolella, kun se katsoi menneeseen, sen parhaisiin puoliin. Mutta katkeruus nousee jo pintaan. Ja pahinhan Suomella on vasta edessä. Lama ei ole vielä läheskään koko voimallaan iskenyt. Voimme siis varmuudella sanoa, että kuljemme koko ajan yhä negatiivisempia tunteita kohden. Valtion hymyveikkojen hymy ei enää kansaan tartu niin että kansaa ainakaan sen oma onni isommin naurattaisi.
On ryhdyttävä rakentamaan omavaraista Suomea. Se on hyvä aloittaa laitimmaisista rajakylistä.