Pohjoista puhetta kysymyksestä ”kirja katoaa – vai katoaako”?

Yllä olevaa kysymystä pohdittiin keskiviikkoiltana Oulun kirjailijaseura ry:n järjestämässä tilaisuudessa, johon oli kutsuttu seuran jäsenten lisäksi pohjoisessa asuvia aktiivisia kirjagrammaajia, sosiaalisen median ilmaiseen palveluun Instagramiin lyhyitä kirja-arviointeja kirjoittavia median käyttäjiä. Instagramista on kirjailijaseuran kutsukirjeen mukaan ”muodostunut kirja-arvioiden mekka samalla kun medioiden kritiikille antama tila on huvennut”. Onko asia näin, sitä kysyttiin.

Kuoleeko kirja, taantuuko kulttuurimme?
Oulun kaupungin ydinkeskustassa kaupungintaloa vastapäätä Kirkkokadulla sijaitseva Kirjallisuuden talo olikin tupaten täynnä väkeä, pohjoisen kirjailijoita ja instagrammaajia. Tilan ilmapiiri oli vilkas ja sähköinen: katoaako kirja lastenopetuksesta, kouluista, yliopistoista; katoaako kirjailijain ammattikunta, päättyykö eurooppalainen/länsimainen sivistys, voittaako itäinen barbarismi ja ratkaisevatko aseet ja raaka väkivalta Euroopan tulevan tilan?

Entä miten käy ”uuden sähköisen median”, kun töpseli vedetään seinästä tai kun joku diktaattori jostain maailman kolkasta käsin rikkoo infrastruktuurimme tai nostattaa kansallisvaltion vähemmistökultturilaisten keskuudessa kapinan tai kun maailmanvaltaa tavoitteleva imperialistinen kulttuuri lähettää meille taudin, esim. 1350-luvulla jKr. riehuneen ruton tai nykyistäkin epidemiaa pahemman kulkutaudin.

Näitä pohdin keskustelun aloitusta odotellessani. Kirjailijaseura oli tarttunut isoon, tärkeään ja ajankohtaiseen asiaan.

Kirjailijaseura iski päin tulta
Kirjailijaseura oli siis käynyt päin tulta. Kirjailija Jenni Räinän puheenjohdolla käyty paneelikeskustelu oli tiiviisti kirjailijoiden käsissä. Keskustelijat, kirjailijat Lauri Ahtinen, Anna Isola, Minna Mikkonen ja Katri Rauanjoki pohtivat, mikä on kirjan julkinen aika, miltä julkisuus tai sen puute tuntuu ja millaista nykyinen pirstoutunut julkisuus on kirjan ja kirjailijan kannalta.

Yksilöimättä kirjailijoiden ja yleisön edustajien puheenvuoroja esitän yhteenvetona seuraavaa. Panelistit olivat seuran tiukkojen jäsenkriteerien mukaisesti kirjailijoita, koulutukseltaan ammattilaisia, äidinkielen ja kirjallisuuden tai muun aineen opettajia. Heidän sanomisellaan on painoarvoa ei pelkästään kirjailijan ammattiaseman vaan myös yhteiskunnan näkökulmasta. Heidän esittämänsä kritiikki koskettaa syvästi suomalaista kulttuuria, kansamme ja koko sivistyneen Euroopan tulevaisuutta.

Kritiikkiä koulun ja kasvatuksen vinosuuntausta kohtaan
Panelistit esittivät kritiikkiä luku- ja kirjoitustaidon heikkenemistä kohtaan maamme kouluissa. Hyvin lyhyessä ajassa on tilanne oleellisesti huonontunut. Kirjan lukemisen harrastaminen, ”iltasadun lukeminen” kodeissa, on vähentynyt. Jopa monien keskiluokkaankin kuuluvien koteihin ei kirjahylly ”vanhanaikaisena” enää kuulu. Kouluista on oppikirjoja aktiivisesti hävitetty. Sähkökatkojen sattuessa tai etäopetuksen aikana ei oppilaalla ole juuri mitään opetusvälineitä käytössä.

Kuitenkin oppikirja ja liitutaulu koetaan opettajien, vanhempien ja kaikkien kasvatusvastuussa olevien mielestä tarpeelliseksi. Lasten vanhemmilta kuullaan valituksia siitä, ettei lasta voida auttaa, kun opetuksen kokonaisuus ei hahmotu. Jos vanhempi ei opetuksen tilaa hahmota, miten sitten lapsi.

Kiireinen, nopeatahtinen ja pirstaloitunut aikamme heijastuu lapsiin ja nuoriin keskittymiskyvyn ja pitkäjänteisyyden puutteena. Koulu heijastaa aina yhteiskunnan tilaa.

Huolestuttava mielestäni oli yleisön keskuudesta esitetty omakohtainen kokemus, että opettajainkoulutus on pinnallistunut. Opetusmetodit ovat hämärtyneet, oppimistulokset eivät ole keskeisiä. Koulutusta kritisoivat opiskelijat joutuvat kärsimään, kouluttajia ylistävät menestyvät. Tämä on hyvin huolestuttava tulavaisuudenkuva, hän sanoi. Kansan kielellä sanottuna: parhaat pärjäävät, edellytyksiltään huonommista ja apua tarvitsevista ei ole niin väliä. Suuret koulut ja suuret opetustilat ovat suositut. Vapaa kasvatus saa siis jatkua. Tämä johtaa yhteiskunnassa eriarvoisuuteen, riitoihin ja on lopulta turvallisuusuhka.

Tähän eräs pienen kyläkoulun opettaja vastasi ja kehui omaa kouluaan, jossa oppikirjat ovat jokaisella oppilaalla ja sähkökatkon tai etäopetuksenkin aikana kaikki on toiminut moitteettomasti.

Kirja, kirjahylly ja kirjasto ovat aarre, kirjailijan ammatti on arvostettu
Kirjailijat pitävät ammatistaan, monelle se oli jo nuoruuden haave. Kirjailijan ammatti on arvostettu. Kirjailija odottaa arvosteluja, iloitsee tunnustuksesta ja kärsii mutta ottaa opikseen kovastakin arvosteluista.

Median keskittymisestä on seurannut, että sama arvostelu julkaistaan monessa ketjun lehdessä. Kaupallisuus on vallannut kirjamarkkinoita. Haastatteluissa usein tavoitellaan jotain erityispiirrettä tai tapahtumaa kirjailijan henkilöstä. Arvostelusta kyllä paljastuu, onko arvostelija lukenut kirjan. - Instagramia ei sinänsä arvosteltu, jos ei kehuttukaan. Kirjailija kuitenkin kaipaa ja tarvitsee arvosteluja, joihin on paneuduttu. Instagramiin kirjoittajastakin voi kasvaa arvostettu arvostelija.

Ruttoa ja sotaa seuraa iloinen elämänjano
Kiitän Oulun kirjailijaseuraa miellyttävästä, sisältörikkaasta ja tulevaisuudenuskoisesta kulttuuri-illasta. Seura on toiminut Pohjoisen Suomen kirjailijoiden yhdyssiteenä, ammatillisena edistäjänä ja edunvalvojana vuodesta 2010.

Seura on mielestäni valvonut ja edistänyt Oulun ja pohjoispohjanmaan sivityksellistä kehitystä, ajanut jäsentensä etua avaamalla Kirjallisuuden talon ja harjoittamalla jäsentensä tuotteiden myyntiä. Seura tavoittelee myös oman kirjakaupan perustamista.

Tämä kaikki osoittaa seuran ja sen jäsenten vahvaa uskoa Pohjois-Suomeen, vahvaa tulevaisuudenuskoa myös kirjan tulevaisuuteen.

Vaikka koronatauti ja jo lähes vuoden kestänyt Ukrainan sota ovat vaikeuttaneet elämäämme, on syytä kirjailijaseuran esimerkkiä seuraten suunnata katseet tulevaisuuteen. 1350-luvulla Eurooppaa raadellut musta surma tuhosi noin kolmanneksen Euroopan ja Suomenkin väestöstä, mutta elämän uskottiin jatkuvan taudin aikana ja sen jälkeen.

Valistuneet ihmiset, oppineet ja luostarit jatkoivat kirjojen säilyttämistä, uusien kirjojen kirjoittamista ja kirjojensa suojaamista. Tähänkin nykyiseen aikaan, jolloin kirjoja väheksytään ja jopa tuhotaan, kannattaa ottaa esimerkkiä italialaisesta kirjailijasta ja humanistista Giovanni Boccacciosta (1313-1375) ja hänen pääteoksestaan Decamerone (1348-53), jonka kehyskertomuksena on seitsemän nuoren naisen ja kolmen nuoren herran suojautuminen ruttoa pakoon Firenzen lähistöllä olevaan maataloon. Siellä he kymmenen päivän aikana kertoivat kukin tarinan, joita siis kaikkiaan on sata.

Nämä tarinat elävät ja ovat rohkaisuna meille suomalaisillekin tänä taloudellisesti ja sivistyksellisesti vaikeana aikana ja velvoittavat suosimaan kirjaa ja niiden tekijöitä ja lukijoita.

Tauteja ja sotaa seuraa aina rauha ja elämänilon ja -janon palautuminen. Mustaa surmaa seurasi elämänjanoinen renessanssi. Miedän aikamme taudista ja sodan tuhkasta nousee uusi uljas Suomi ja Eurooppa, niin uskon.