Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €


Arvon mekin, syntysuomalaiset, ansaitsemme

Suomen kansalaisena ja äänestäjänä haluan keskustella tunnustamistani arvoista, jotka kohdaltani tässä iässä ja tässä ajassa arvotan seuraavasti.

Suomen kansalaisuus. Olen Suomen kansalaisuuden saanut syntymälahjana Suomessa, Kuusamossa joulukuussa 1940. Seuraavana keväänä Suomi valitsi tiensä lähteä ottamaan takaisin Stalinin ryöstämän Karjalan, Sallan–Kuusamon alueen ja monia muita pienempiä alueita. Talvisodassa urhoollisesti taistelleet koillismaalaiset olivat olleet karkottamassa vainolaista Kuusamon rajoilta, Suomussalmelta, Kuhmosta ja Karjalasta. Nyt mentiin hyvityssotaan Kiestingin suunnalle. Menestyttiin, mutta silti uudelleen menetettiin samat alueet rauhassa, ei sodassa.

Syntymäkuntani Kuusamon sankarihaudoissa lepää yli 450 sankarivainajaa. Heidän uhrilleen olen kuolemaani asti velkaa vapaasta isänmaasta, sen antimista ja hyvyydestä.

Kotiseutuni nousi sananmukaisesti tuhkasta. Perusarvoihin kotiin, uskontoon ja isänmaahan uskoneet nuoren itsenäisen isänmaan kasvatit ja puolustajat uskoivat edelleen Suomeen. Sodan käyneet ja kokeneet nuoret perustivat ja kasvattivat perheitä, raivasivat peltoa, kouluttivat lapsiaan kunnallisissa keskikouluissa ja syrjäseuduillekin perustetuissa lukioissa. Suurin sodanjälkeinen ikäuokka 1947 oli 108.000 lapsen suuruinen. Sama rapsakka tahti jatkui vuosikymmeniä. Me, suuret ikäluokat, rakensimme yhdessä vanhempiemme kanssa sodanjälkeisen Suomen. Meitä oli 1960-luvun lopulle tultaessa niin paljon, ettemme kaikki mahtuneet Suomeen, vaan sadat tuhannet lähtivät rakentamaan Ruotsia. Ruotsi saikin valmiiksi koulutetut ja kasvatetut nuoret ihmiset. Kauppahintaa ei pyydetty eikä annettu. Ilmaista elämää ei kerjätty.

Hyvä isänmaamme on antanut meille sodanaikaisille ja sodanjälkeisille lapsille hyvän elämän. Parasta siinä on ollut kasvatus kunnon ihmiseksi, kykeneväksi ja haluavaksi elättämään itsensä ja perheensä. Jokainen on saanut kouluttautua niin pitkälle kuin rahkeet ovat myöten antaneet. Opintotukia ei onneksi annettu, oli opittava elämään omillaan. Maailmalle lähtevä sai lähtöevääksi kehoituksen pitää Jumala silmäin edessä. Se oli hyvä matkaeväs, joka on kantanut kauas ja kantaa edelleen.

Suomi rakensi hyvinvointivaltiota 1980-luvun lopulle. Kauan oltiin Kekkosen ja Neuvostoliiton ajassa. Hyvinvointi meni päähän, alettiin kansana kuvitella liikoja, aloimme verrata maatamme Japaniin. Yliarvostettu markka ja Neuvostoliiton sortuminen johtivat vaikeuksiin. Kahdenvälinen kauppa NL:n kanssa romahti, tuli lama. Pakenimme Euroopan unioniin, vapauteen, ja käänsimme Venäjälle selkämme. Valtion johdolla pelastettiin pankit ja laman laskut maksatettiin pien- ja keskisuurilla yrityksillä, joiden omistajat maksavat velkoja yhäkin, syyttömästi. ”Koiviston konklaavi” seurauksineen on vienyt osalta johtavaa kansaa moraalin. Unioni, joka aluksi antoi, on ottanut moninkertaisesti kaiken antamansa takaisin. Suomi maksaa muiden menoja. Suomesta on tehty koko Euroopan maksumies, ulkomaiden velkojen takaaja ja maahanmuuton myötä koko maailman vastikkeetonta apua antava sosiaalitoimisto, sotilaskarkurien ja helppoa elämää itselleen ja koko suvulleen hakevien muukalaisten paratiisi.

Oman kansan, suomalaisten kohtelu ei ole lähelläkään sitä mitä vieraiden. Tämä on väärin.

Pahinta mielestäni on se, mitä olemme tehneet kansamme moraalille, elämänilolle ja -halulle. Avioliittojen solmininen on vähentynyt rajusti. Syntyvyys on pudonnut alle puoleen siitä mitä se oli suursodan jälkeen. Nuoret opiskelevat yhteiskunnan tuella kolmeenkymmeneen ikävuoteen. Osa on toki ahkeraa ja heihin tulevaisuutemme nojaa, mutta se ei riitä. Ammattiyhdistysliike kahlitsee työmarkkinat niin ettei kenenkään kannata tehdä eikä kenenkään kannata antaa työtä. Eletään velaksi. Lapsuutemme ja nuoruutemme, parhaiden työvuosiemme arvot, koti, uskonto ja isänmaa, on poljettu lokaan. Kirkon johtokin puhuu sellaisen ”avioliiton” ja sellaisten uskontojen puolesta, joiden suosiminen on ollut kansallemme tuhatvuotinen kauhistus.

Yle, valtamedia ja kirkko yhdessä ajavat alas kansamme syvintä ja arvokkainta ydintä, jonka perustus on kristillis-humanistinen ja kansallismielinen arvopohja. Tätä menoa vastaan kansalaisena taistelen ja minulla on siihen oikeus. Omaatuntoani en myy enkä kirkossa käyntiä lopeta enkä suvivirren laulamisesta lakkaa. Arvon mekin, syntyperäiset suomalaiset ansaitsemme ja siitä vapaasti rinta rottingilla, ikiaikaisen talonpojan tavoin, laulamme!

Mitä puoluetta äänestäisin? Laimeaa vaalitaistoa seuratessani olen harkinnut äänestäväni kristillisdemokraatteja tai perussuomalaisia. Silläkin uhalla että minua tästä, kansallismielisyydestäni, aikanaan rangaistaan vihapuhettakin ankarampaan syntiin langenneena.