Reino Rinteen jälkikuva kaipaa kirkastusta

Koillissanomissa on muutamissa kirjoituksissa paheksuttu Seppo Ervastin nostattamaa kysymystä Reino Rinteen alkoholin käytöstä. Reino Rinteen poika Vesa Rinne on isänsä mainetta puolustanut ja paheksunut Ervastin esiin nostamaa tahraa suuresti mainostetun kirjailijan jälkimaineessa. Toruihin ovat muutamat yhtyneet, harvat kiittäneet. Minä kiitän. Koskisoturi Rinteen julkikuvassa on lommo, joka on korjattava.

Seppo Ervasti paljasti aikalaisten tietämän tosiasian, että Reino Rinne oli pahasti alkolisoitunut jo päätoimittaja-aikanaan, mutta raitistui myöhemmin. Hänen rajuimmat kirjoitukset näyttävät tehdyn humalatilassa. Kirjan ”Anna minulle atomipommi” nimi ja sisältö ei liene ihan täysiraittiin kristityn tuotosta, joka yksinään yltäisi hyväksytyn kirjallisuuden väitöksen ainekseksi.

Unhoon on koetettu painaa myös Koillissanomissa 22.4.1967 julkaistu Kitkalaisen pakina ”Mitäs me rovastit”, jossa hän rumin sanoin julkisesti häpäisi rikoksesta jo tuomitun Kuusamon kirkkoherra Antti Poukkulan. Poukkula ei nostanut asiasta oikeusjuttua, vaan kärsi hiljaa tämänkin julkituomion oikeuden jo antaman lisäksi.

Rinteelle tämä häväistyskirjoitus oli päätoimittajauran lakipiste. Koillissanomat Oy:n johtokunta päästi hänet ennenaikaiselle yhtiön maksamalle eläkkeelle keväällä 1968. Graafinen teollisuusyritys maksoi kirjailijan eläkettä, mutta sai jatkuvasti olla julkaisemassa hänen vaatimuksiaan Koillismaan luonnon suojelemisesta. Suojeluepäkohtiin hän ei päätoimittajana ollut ryhtynyt. Esimerkkinä mainitsen Kuusamon Osuusmeijerin ”piimälammen” saasteet ja Kuusamo- ja Torankijärveen menevät jätökset.

Vuoteen 1959 saakka Rinne oli päätoimittajana ajanut väestön tahdon mukaisesti uskollisesti Kuusamon koskien rakentamista. Koillissanomien linjan muutos tapahtui lopulla vuotta 1959. Hän käänsi kelkkansa ja ryhtyi koskien suojelijaksi. Kunta rankaisi Koillissanomia ottamalla lehdeltä pois kunnan ilmoitukset. Reino Rinne lähti kirjailijalomalle ja palasi päätoimittajaksi seuraavana vuonna, kun kunnan ilmoitukset oli saatu.

Reino Rinteen julkikuva on juuri tässä luonnonsuojelijan julkikuvassa puutteellinen, jopa väärä. Kuusamon Karhuntassussa nyt oleva Rinne markkinoidaan Kuusamon koskien pelastajana. Kuusamolaisesta väestöstä ja kunnan tahdosta ei puhuta mitään. Kuitenkin tosiasia on, että aivan kuin kaikkialla Pohjois-Suomessa rauhansopimuksessa menetetyt vesivoimalat pyrittiin korvaamaan Pohjois-Suomen vesivoimat valjastamalla. Myös Kuusamon kosket väestön tavoitteen mukaisesti kuuluivat näihin elinkeinotavoitteisiin: kun on energiaa, saadaan teollisuutta, työtä ja vaurautta, jota Oulun–Kuusamon rautatie edistäisi.

Kuusamossa koskisota syttyi 1956. Aluksi ostajia oli vain yksi, valtion omistama Imatran Voima Oy. Hankittiin kilpailijaksi yksityinen, Pohjolan Voima Oy. Imatran Voima Oy sai enemmistön vesivoimaan vain Kuusinkijoessa, jonne rakennettiin Myllykosken voimala. Koskirahoilla sähköistettiin seudun talot ja tilat. Kun kummallakaan yhtiöllä ei ollut missään muualla enemmistöä voimasta, ei muita voimaloita jokilaaksoihin rakennettu.

Kuusamon kunnan kanta oli koskien rakentamisen puolella aina vuoteen 1964. Kunnan yksimielinen kannan muutos perustui tällöin ns. Iijokisuunnitelman tultua tietoon. Se merkitsi Kitkan vesien kääntämistä Iijokeen ja jokilaakson valjastamista. Tämä tilanne oli aivan eri kuin se mistä 1950-luvun koskisodassa oli ollut kysymys.

Koillissanomien päätoimittaja Reino Rinne oli ”kuusamolaisten puolella” vuodesta 1950 vuoden 1959 loppuun. Kanta noudatteli väestön enemmistön tahtoa. Kun Rinne käänsi kelkkansa, hän toimi kunnan päätöstä vastaan ja sai siitä maksaa kunnan ilmoitusten menettämisenä. Hän palasi työhön ilmoitusten myötä. Kun väestön yleinen mielipide kääntyi, Rinne seurasi rahan mukana taloon.

On surullista, että Rinteen suojelijakehän kiillottajat eivät vieläkään näe, että Kuusamon ja Koillismaan väestöllä olisi ollut mitään sanomista koskisodassa. Kun Seppo Ervasti on nyt nostanut esiin yhden lisäpiirteen Rinteen julkikuvassa, on syytä palauttaa mieliin, että juuri Seppo Ervasti itse oli luomassa Rinteestä valhekuvaa kirjoittaessaan Kuusamon lukion oppilaille suunnatussa kirjassaan ”Johdatus Kuusamon historiaan”, että Reino Rinne alkoi jo varhain heijastella kuusamolaisten tuntoja koskien suojelemiseksi.

Myös Koillissanomat itse on vuosikymmenet vaiennut Rinteen koskikannoista 1950-luvulla. Onneksi tutkimuksin on totuus kerrottu. Esimerkkinä mainitsen Kuusamon oppikoulun historian, jossa Kuusamon yleiset kehitysvaiheet, myös 1950-luvun koskisota on mm. Koillissanomien lähteisiin nojaten kerrottu.

Tämä Rinteen suojelukannan hehkutus on paisunut niin, että tälle perustalle on rakennettu jopa pro graduja, joissa hehkutetaan Reino Rinteen osuutta koskien pelastamisessa.

On unohdettu väestön todella mitattavissa oleva koskien suojelutahto, joka ilmeni Kuusamon Yhteiskoulun teinien keräämässä koskien suojeluadressissa, jossa oli 8500 nimeä ja joka luovutettiin 21.2. 1969 tasavallan presidentti Urho Kekkoselle ja maatalousministeri Martti Miettuselle ja edelleen hallitukselle ja eduskunnalle. Lähetystöön kuuluivat Kuusamon kunnanjohtaja Lauri Tammi, Posion kunnanvaltuuston puheenjohtaja Matti Oikarainen, Kuusamon yhteiskoulun teinikunnan kuraattorit Seppo Ervasti ja Hanna Poussu sekä teinikunnan puheenjohtaja Jarmo Uutela ja sihteeri Kaisu Salokannel. (Kuusamon oppikoulun historia 1949–1972 (2005, s. 136–137.) Tämä ei todellakaan ollut yhden miehen suojelusota, vaan Kuusamon ja Posion väestön tahdon selkeä kannanilmaisu.

Reino Rinteen elämäntyö ei lainkaan kärsi totuuden kertomisesta. Rinne teki TK-miehenä työnsä arvostetusti, vaikka ei ihan etulinjan kuvaaja ollutkaan. Sota jätti jälkeensä häneen kuten kaikkiin siihen osallistuneisiin kuten siviileihinkin. TK-miehet perustivat paikallislehtiä ja jättivät vahvan jälkensä sodan jälkeisiin sukupolviin. Lehtimiehenä Rinne oli humalassa varsin raisu ja alkoholia käyttävä kuten ajan lehtimiestapaan laajasti kuului.

Koillissanomien kausi on raisua, mutta eläkkeelle päästyään hän koki elämänsä turvatuksi ja saattoi omistautua sielunsa kutsun mukaisesti suojelemaan luontoa, vapaana yhteiskunan taloudellisten arvojen huomioon ottamisesta.

Kuusamolainen kulttuuriympäristö ei ole kenellekään helppo. Reino Rinne eli mielestäni rikkaan elämän. Hän oli ihminen, lahjoineen, ristiriitoineen ja virheineen. Kuoleman jälkeen olemme riisutut, mitä merkittävämpään asemaan ihminen on eläessään pyrkinyt sitä alastomammaksi hänet riisutaan. Rinteen riisunta on vielä kesken. Suvun, lehden ja kaupungin toimin julkikuvaa on turha yrittää varjella.

Väärä varjelu on johtanut siihen, että Rinteestä on muodostettu varsin yksitotisen miehen julkikuva. Reino Rinne oli ihmisenä valtapuolueensa maalaisliiton ja vanhoillislestadiolaisten muodostaman väestönenemmistön vanki ja siinä ominaisuudessa selvänä kiltti ja viinapäissään raju. Raittiuspäätös oli kunniakas, harva siihen pystyy. Luonnonsuojeluväki teki hänestä yksipuolisen poliittisen julistajan. Vallassaan heikkenevä keskusta, joka alkun alkaen vastusti matkailua, koska se muka heikentää maa- ja karjataloutta, nosti hänet jalustalle, joka yhdellä jalalla seisoessaan väsyy, rapistuu ja kaatuu. Siksi hänen henkilöhistoriansa ansaitsee tulla kirjoitetuksi ammattitutkijavoimin kokonaan uudelleen.

Matti Kyllönen

FT Oulu