Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €


Piirteitä Kuusamon identiteetistä historiantutkimuksen valossa

Tutkimusmetodini poliittisen historian tutkimuksessani on lähtökohdiltaan ranskalaisen Andre Siegfriedin 1913 valmistunut pienryhmätutkimus, jossa haastattelemalla selvitettiin ihmisten poliittista käyttäytymistä. Saksalainen Rudolf Heberle käytti (1918–1932) sosiaalisen ekologian menetelmää Schleswig-Holsteinissa tarkastellen sosiaalisia ja taloudellisia ilmiöitä maantieteelliseltä pohjalta ja vertaili äänestystuloksia väestön taloudelliseen ja sosiaaliseen rakenteeseen. Samaa metodia käyttivät Sven Rydenfelt tutkimuksessaan Kommunismen i Sverge (1954) ja Jaakko Nousiainen väitöskirjassaan Kommunismi Kuopion läänissä (1956).

Valtiotieteilijät yleensä päätyivät huomioon, että historialliset seikat ja poliittinen perinne vaikuttivat tämän ajan poliittiseen käytökseen. Historia on siis oiva tiede poliittisen käyttäytymisen selittämisessä. On mentävä syvälle asioiden ytimiin.

Tämän seikan huomioin Suomen historian laudatur-työssäni Kommunismi Kuusamossa (1967). Koillismaan neljän kunnan alueella haastattelemieni noin 130 henkilön näkemykset osoittivat, että juuri historiallisilla tekijöillä on suuri merkitys alueen poliittisen ilmaston synnylle. Sain kehoituksen jatkaa tutkimusta ja viedä sitä nimenomaan historialliselle puolelle ja laajentaa tutkimusaluetta koko Pohjois-Suomen käsittäväksi tavoitteena kartoittaa koko Pohjois-Suomen poliittiset ilmastoalueet sosialismin ja kommunismin kannatuksen näkökulmasta. 76 kuntaa kattava työ. Melkoinen urakka.

Pohjois-Suomen poliittiset ilmastoalueet

Lisensiaatintyöni ”Punaisten ilmastoalueiden synty Pohjois-Suomessa” valmistui vuonna 1975. Tämän jälkeen kirjoitin osuuteni Kuusamon seurakunnan historiaan. Työni otsikko oli ”Kuusamon seurakunnan ja yhteiskunnallispoliittisten liikkeiden väliset suhteet 1900-luvulla”. Kuusamon seurakunnan historia ilmestyi 1981. Se valotti laajasti Kuusamon identiteettiä. Seppo Ervastin osuus käsitteli seurakuntaelämää, Ossian Näpän osuus koski vanhoillislestadiolaisuutta.

Väitöskirjan tekijältä edellytettiin ainakin yhden paikallishistorian kirjoittamista. Sain tehdäkseni Kalajoen ja Raution 1865–1965 historian. Se ilmestyi 1980. Tämä kiintoisa työ perehdytti minut Kalajokilaakson historiaan ja vei väitöskirjaa alueellisesti eteenpäin.

Väitöskirjani ”Pohjois-Suomen varhaissosialimi, sen leviäminen ja sosialistisen perinteen synty noin vuosina 1900–1910” ilmestyi joulukuussa 1995. Tein sen kuten aikaisemmatkin tutkimukseni Jyväskylän yliopiston Historian laitokselle.

Arvostelussa työtä luonnehdittiin Pohjois-Suomen poliittisen historiantutkimuksen perusteokseksi. Kehittämäni historiallis-ekologinen metodi tutki eduskuntavaalitilastoja vuosilta 1907–1910 ja kävi läpi tilastollisen aineiston kunnittain vuosilta 1880–1910. Osoittautui, että luonnonolot määräävät elinkeinot alueella. Elinkeinot vaikuttavat aatteisiin. Historialliset tapahtumat matkan varrella, jopa kaukanakin menneisyydessä vaikuttavat ihmisten poliittisiin asenteisiin. Osoittautui, että se poliittinen ilmasto, joka 1900-luvun ensi vuosikymmenellä syntyi, oli jokseenkin vallitsevana aina 1960-luvun suureen yhteiskunnalliseen muutokseen asti.

Pohjois-Suomen poliittiset ilmastoalueet alkoivat muodostua jo 1800-luvun säätyvaltiopäivien oloissa. Asioita ajettiin paikallisesti ja alueellisesti. Yhteis-kunnallista yhteistyötä syntyi. Talonpoikien asian hoito edellytti pitäjä-, kunta- ja jopa maakuntapohjaista yhteistyötä. Uskonnolliset tekijät vaikuttivat, herätysliikkeillä oli alueillaan suuri merkitys. Kansallisuusaate, kansakoululaitos ja muu koulutus vaikuttivat. Liikenneväylien, rautateiden, maanteiden ja meriliikenteen olot jättivät jälkensä elinkeinopohjaan ja aatteisiinkin. Maanviljelysolot olivat aivan erilaiset Pohjois-Pohjanmaalla kuin Lapissa, Koillismaalla
ja Kainuussa.

Rautatie vei kehitystä eteenpäin. Rannikolle ja radan varsiin syntyi teollisuutta. Koillismaa ja Koillis-Lappi jäivät kehityksestä jälkeen. Muuttoliike alkoi rassata niitä jo 1900-luvun alusta lähtien.

Teollisuus ja työväenliike sijoittuivat samoille seuduille. Missä oli teollisuutta, sinne syntyivät työväenyhdistykset. Joukolla uskallettiin ajaa asioita ja mennä lakkoon. Työväenliike alkoi panna uudistuksen rattaita pyörimään. Työväenyhdistykset toimivat sosialismin linnakkeina. Koillismaa, suuri osa Kainuusta ja Lappi jäivät raaka-ainelähteiksi. Tukkityö ja uitot olivat Lapissa suuri työllistäjä. Kuusamossa isojako oli suorittamatta. Metsiä myi pääasiassa vain valtio. Lapissa valtio ja Kemi-yhtiö hakkasivat ja uittivat. Metsätyö sääteli työalueet ja vaikutti suuresti sosialismin leviämiseen. Talonpoikainen yhtenäiskulttuuri oli vaarassa. Oli pantava sosialismille sulut. Tehokkaimmin tämä tapahtui Koillismaalla, jossa talonpojan ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen edut kävivät parhaimmin yhteen. Maalaisliitto ja vanhoillislestadiolaiset pitivät kumpikin erikseen syksyllä 1906 Oulussa kokouksen, jossa sosialismille pantiin sulut. Maalaisliitto alkoi ajaa maanviljelijän ja pienviljelijän asiaa. Vanhasuomalainen puolue jäi talollisten puolueeksi. Pitkällä aikajänteellä Koillismaan tulevaisuus näytti olevan enemmän maalaisliiton kuin vanhasuomalaisten.

Vuonna 2007 julkaisin tiivistetyn yhteenvedon Kuusamon poliittisesta ilmastosta. Julkaisin kaikkien eduskuntavaalien tulokset 1907–1966 väliseltä ajalta. Kirjan nimi oli ”Miksi Kuusamo ei ole punainen? Sosialismin ja kommunismin torjunta Kuusamossa eduskuntavaaleissa 1907–1966.” Esittelin siinä kaikki Kuusamon kansanedustajat Erkki Vaaralasta Tuomo Hänniseen. Piirsin myös poliittisten pienalueiden rajoja. Käsittelin myös Kuusamon ensimmäistä poliittista lakkoa, Åslundin lakkoa Alakitkalla Kallungin lohkossa helmikuussa 1906. Lakkoaate tuli Sallasta ja kohdistui ruotsalaisen Åslundin savottaan. Lakkoon osallistui 200 henkeä. Työnjohtaja Mikael Smith maksoi lakkolaisille lopputulit ja hankki uuden työvoiman. Työvoiman mennessä työmaalle lakkolaiset estivät sen. Työnanataja vei asian oikeuteen ja voitti. Lakon johtajat tuomittiin vankeuteen, neljä heistä 3 kuukauden ja yksi yhden kuukauden vankeusrangaistukseen. Kun lakkolaisille, isännille ja talojen pojille selvisi, keiden kelkkaan he olivat lähteneet, he kääntyivät sosialismia vastaan. Maalaisliitto sai tästä vankan aseen sosialisteja kohden. Sosialismin vastustamisesta tuli Kuusamon porvarien ja vanhoillislestadiolaisten yhteinen torjuntatyö vuosikymmeniksi.

Nyt piirteitä Kuusamon identiteetistä historiallis-ekologisen metodin pohjalta.

A. Kahtiavetoinen avara, kaunis mutta karu maa ja ahkera ihminen

Kuusamon–Koillismaan alue on maantieteellisesti ja ilmastollisesti selkeä kokonaisuus. Vedet virtaavat kaikkiin ilmansuuntiin. Vallitsevimmat suunnat ovat itä ja länsi. Tuhansia vuosia on kuljettu mereltä merelle, jopa kolmelle merelle ja hankittu elantoa. Arkeologisten ja historiallisten löytöjen perusteella alue on ollut tuhansia vuosia eKr. asutettu. Elinkeinojen harjoitus on ollut rajoista riippumatonta vuoteen 1920. Mereltä merelle, Ouluun Pohjanlahdelle, Vienaan Vienanmerelle, Jäämerelle ja Pietariin olisi meidän edelleen pyrittävä.

Kuusamolaisten geeniperimä on hyvä. Keski- ja uudenajan erätalonpojat ovat lähtöisin Oulun seudulta, Kainuusta ja Savosta. Kuningas Kaarle XI:n (1660-1697) vuonna 1673 antama asutusasetus toi ahkeria erä- ja kaskiasukkaita noilta seuduilta. Houkuttimena oli 15 vuoden verovapaus ja vapautus sotaväenotosta.

Vuonna 1675 perustettu Kemin Lapin Kuusamon seurakunta ulottui perimmäiseen Lappin asti ja oli kustannuksiltaan raskas ylläpidettävä. Papin ja pappilan ylläpito johti riitaan ja vastakkainasetteluun.

Kaskenpoltto oli Ruotsin laajentumispolitiikkaa. Asutus levisi Kuusamossa itään. Järjestääkseen itärajan puolustuksen kuningas Kustaa III solmi Kuusamon, Kuolajärven ja Kemijärven talonpoikain kanssa knihti- eli ruotusopimukset 1789. Kuusamolaiset sitoutuivat asettamaan 30 sotilasta, 30 jääkäriä ja rumpalit ja varustamaan heille torpat. Vastapalvelukseksi kruunu suostui antamaan pitäjän maat ikuisella omistusoikeudella pitäjäläisille. Samalla pitäjät olivat vapautetut isojaosta.

Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle maanpuolustus kävi tarpeettomaksi. Valtio alkoi vaatia sopimuksen purkamista ja isojaon toteuttamista. Kuusamolaiset vastustivat. Venäjän kanssa vedettiin uusi valtakunnanraja Koillis-Suomen kohdalla vuosina 1833–49. Kuusamo laajeni asutuksen mukaisesti Paanajärven itäpäähän. Tämä raja uudistettiin Tarton rauhassa 1920.

Kruunu lopetti kaskenpolton 1850. Kaskiruis oli antanut hyviä satoja. Kaskenpolton lopettaminen toi nälänhädän jo 1850-luvulla. Ilmasto oli epäsuotuisa. Kuusamon pitäjänkokous vetosi keisariin ja kruunuun 6.2.1859 että kaskenpolttokielto peruttaisiin. Peruutusta ei tullut. Kuusamon kunta perustettiin 1868. Kunnan oli selvittävä pulmistaan. Vuoden 1877–78 valtiopäivillä knihtisopimus peruttiin valtion yksipuolisella päätöksellä. Kuusamosta ei ollut valtiopäivillä edustusta, koska kuusamolaisilla oli paha riita lestadiolaisten ja muiden pitäjäläisten kesken. Isojakoa alettiin panna toimeen.

B. Kuusamolaisten sitkeys, jääräpäisyys ja aina oikeassa oleminen

Lestadiolaisuus levisi Kuusamoon Pudasjärven ja Kuolajärven suunnista 1860-luvulla. Kuusamon kunnan tultua perustetuksi 1868 liikkeen vaikutus alkoi näkyä mm. suhtautumisessa salaviinanpolttoon ja juoppouteen yleensä. Lestadiolaisuus oli uudistusliike, mutta se piti oman päänsä. Ehkä juuri siksi se sopi Kuusamoon.

Lestadiolaisten kanta näyttää olleen vaikuttamassa kuntakokouksen 1869 tekemään päätökseen salapolton kieltämisestä 30 markan sakon uhalla. Kuntaan päätettiin palkata salapolton ilmiantaja. Työhön tarjoutui ja pääsi kyytirättäri Kasperi Törmänen 30 mk palkalla jokaisesta oikeaksi todistetusta ilmiannosta.

Lestadiolaisuus oli kirkon- ja monessa suhteessa yhteiskunnankin vastainen. Kirkkoa ja pappeja syytettiin väärästä opista ja myös kalliista rasituksista pitäjäläisille. Vastakkainasettelu maallisemman väen ja lestadiolaisten kesken leimahti liekkiin kuntakokouksessa 13.12.1874 maakauppias Antti Tornbergin hakiessa viinanmyyntilupaa kauppaansa. Kuntakokouksen esimies August Käkelä Vuotungista joutui lestadiolaisten ryöpyn kohteeksi, kun hän muka yhtenään tuo näitä asioita kokoukseen vaikka tiedetään, ettei niitä hyväksytä. Käkelähän noudatti lakia tuodessaan asian kokoukseen.

Kokous hylkäsi anomuksen ja purki kiukkunsa August Käkelään syrjäyttäen hänet kunnan esimiehen tehtävistä ja valitessa esimieheksi seuraavaksi 3-vuotiskaudeksi lestadiolaisen talollisen Taneli Tahkolan. Hän oli ensimmäinen lestadiolainen kunnan korkein päättäjä.

Kuusamo olikin niin raitistunut, että viinanpolton ilmiannot voitiin lakkauttaa. Se tehtiin kuntakokouksessa 22.4.1877. Kasperi Törmänen oli hoitanut niin hyvin tehtäväänsä, että menetti virkansa. Kuntakokous palkitsi hänet hyvin hoidetusta työstä 250 markalla, mihin Törmänen suostui.

Yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan ja lestadiolaisuuden kannalta merkityksellisiä olivat Lestadiuksen seuraajan Juhani Raattamaan matkat Kuusamoon vuosina 1880–1884. Hän teki kaikkiaan kolme matkaa Kuusamoon ja lähikuntiin. Raattamaan matkojen seurauksena liike esiintyi yhtenäisenä ja voimakkaana, voi sanoa pitäjän laajuisesti varsin hallitsevana. Liikkeen levinneisyys oli vahvin Kitkan alueella ja siitä itäänpäin aina Vuotunkiin saakka ja etelässä Kirkonkylän läntisiin ja eteläisiin osiin. Liike oli vahvasti talonpoikainen ja keskuspaikkoina olivat kylien vahvat talonpoikaistalot, yleensä talot jotka kyläyhteisössä olivat olleet kehityksen suunnan näyttäjinä.

Lestadiolaisuus alkoi 1880-luvulla vaikuttaa Kuusamon yhteiskuntaelämään yhä enemmän maltillisesti. 1890-luvun puolivälistä lähtien se oli hyvin vaikuttava ryhmä, erään pappismiehen mukaan jopa ”puolue”. Siltä se toimissaan toki näyttikin. Joka tapauksessa sillä oli määrätietoinen ote kunnan ja seurakunnan kehitykseen. Lestadiolaisuus oli edistystä käynnistävä voima. Haittana oli sen aina oikeassa oleminen ja omien aatteiden ja kannattajiensa suosiminen. Suorajärven televisiosodassa 1969 koulun johtokunnan puheenjohtaja sanoi kouluntarkastajalle: ”Meillä ei olisi mitään riitaa, jos nuo taipuisivat, mutta kun he eivät taivu, niin siitähän se riita tulee!”

C. Kuninkaalle, keisarille ja itsenäisen Suomen lailliselle esivallalle uskolliset

Tutkittuna aikana Kuusamoa leimaa vahva itsetunto, alueensa ja elinkeinojensa puolustaminen ja kunnioitus laillista esivaltaa kohtaan. Mistä nämä arvot nousevat? Ne kumpuavat Kaarle XI:n 1673 asutusasetuksesta ja sen sisältämästä vallasta. Heidän valtauksensa tai vapaaehtoisella kaupalla hankkimansa maat hyväksyttiin heidän itsensä hallitsemissa kihlakunnanoikeuksissa. Sekä paikallishallinto että oikeuslaitos – tietysti kihlakunnantuomaria lukuunottamatta – olivat heidän käsissään. Näin syntyneet manttaalitilat olivat talollisten vallan perusta.

Toinen tärkeä asiakirja on kuningas Kustaa III:n knihtisopimus, jolla talolliset sitoutuivat puolustamaan itärajaa ja saivat vastapalvelukseksi ikuisen omistusoikeuden pitäjänsä maahan.

Valtio alkoi rikkoa tätäkin sopimusta vaatien isojakoa. Kuusamolaiset eivät tähän suostuneet. Kuitenkin valtio yksipuolisella päätöksellä vuosien 1877–78 valtiopäivillä purki knihtisopimuksen ja määräsi toimenpantavaksi isojaon. Kuusamolla ei ollut näillä valtiopäivillä edustajaa, koska aiemmin suurta suosiota nauttinut lukkari Juho Luoma ei päässyt edes ehdolle vaalissa, koska hän oli lestadiolaisen Sigfrid Suoraniemen ja kirkkoherra Nils Lukanderin välisessä kunnianloukkausjutussa todistanut kirkkoherran puolesta Suoraniemeä vastaan.

Luoma kuitenkin myöhemmin julkisesti kehui lestadiolaisuutta sen raittiusihanteiden vuoksi. Hänet asetettiin ehdolle vuosien 1882 ja 1885 valtiomiesvaaliin ja hän voitti vaalin molemmilla kerroilla. Valtiopäivämies Juho Luoma on saanut antaa nimensä pitkin Torangin rantaa kulkevalle tielle. Luomalle kuten niin monelle muullekin kuusamolaiselle oli osoitettu, että tie valtaan ja kunniaan kulkee vain lestadiolaisten hyväksynnän kautta. Liikkeen arvostelu ei ole hyväksi.

Kuusamolaiset luottivat autonomian aikana keisariin kuten olivat luottaneet Ruotsin kuninkaisiinkin. Kun keisari Nikolai I:n puoliso leskikeisarinna Aleksandra Fedorovna vuonna 1860 kuoli, Kuusamon pitäjänkokous päätti 3.2.1860 seuraavaa:

”6. § Kelloin soitto edesmenneen Korkeimmasta autuaan Leski Keisarinna Aleksanroffin jälkeen otti tänä päivänä suoritetun auksuunin jälkeen hoitaakseen huonekuntineen Olof Ingmanni, 29 hopeakopeekkaan tiiman.”

Keisarin kunnioitus oli korkealla vielä 1870-luvullakin anottaessa vuonna 1871 maantietä Kuusamosta Paanajärvelle, joka tie hyödyttäisi karjalaisiakin, ja kun vuonna 1878 anottiin tietä Oulusta Kuusamoon ja edelleen Valkeallemerelle, hanketta perusteltiin kasvaneella liikenteellä Vienanmerelle ja Pietariin. Kauppa oli todella vilkasta, sillä Kuusamo kykeni tuottamaan vain puolet omasta jauhontarpeestaan. Tarvittavat jauhot tuotiin puolet Oulusta, puolet Venäjältä.

Aleksanteri II:n kuoltua 1881 Kuusamon kuntakokous 4.3.1883 päätti osallistua keisarin patsashankkeeseen 100 markalla.

Kuusamolaisten tunnot venäläistä esivaltaa kohtaan huononivat sortokaudella ja edelleen maailmansodan aikana. Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen vastakohtaisuus kasvoi. Välit kiristyivät paikallisiin punaisiin. Vuoden 1918 sodassa oltiin uskollisia Suomen lailliselle esivallalle. Kuusamon itärajalla käydyssä sodassa vihollinen pidettiin rajan takana. Vapaaehtoiset osallistuivat heimosotaan Vienassa. Kuusamon suojeluskunta oli Oulun piirin maaseutusuojelus-kunnista suurin. Myös lottatyö oli vahvaa.

1930-luvun alun lama-aikana taloudelliset ja poliittiset olot kiristyivät. Kuusamon kunnanvaltuusto poisti kommunistivaltuutetut valtuustosta. Työväentalo suljettiin ja myytiin pakkohuutokaupassa ja talo päätyi lopulta Kuusamon Osuuskaupan omistukseen ja purettiin. Työväentalon kätköstä löytyi yksi venäläinen kivääri ja kommunistien etappiyhteyksiä sisältävää aineistoa. Tätä pidettiin vahvana näyttönä kommunistien vehkeilystä.

Kuusamon Paanajärven kautta muilutettiin joitakin ihmisiä. Radikaali vasemmisto nostatti radikaalin oikeiston. Kuusamossa oli Lapuan liikkeen ja Isänmaallisen kansanliikkeen osastot. Muilutusoikeudenkäynnissä syksyllä 1931 kuusamolainen talollisenpoika Erkki Vaarala tuomittiin osallisuudesta kuusamolaisen Eino Raatesalmen, ”Raate-Maisterin”, muilutukseen 2 kk ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Koti, uskonto, isänmaa on ollut kuusamolaisille velvoittava lause. Luterilaiset arvot ovat kunniassa.

D. Sodan, maanpuolustushengen ja elinkeinojen nousun vuosikymmenet (1918–1939)

Vuoden 1918 sota oli raskas koettelemus koillisen rajaseudun väestölle. Kuusamosta Venäjälle paenneet punaiset ja rajan taakse loukkuun jääneet taistelivat punaisten joukossa. Kuusamoon perustettu suojeluskunta yhdessä asevelvollisuusarmeijan kanssa taisteli Kuusamon ja Sallan alueen käsittävällä ns. Koillisrintamalla. Ylipäälliköksi Paanajärvelle määrättiin jääkäriyliluutnantti K. M. Wallenius ja hänen alaisekseen Kuolajärvelle jääkäriluutnantti Oiva Willamo. Vahvistukseksi Kuusamoon tuli asevelvollisuus- ja suojeluskuntajoukkoja Oulun seudulta, Pudasjärveltä, Ranualta ja Taivalkoskelta. Rintaman miesvahvuus oli 1200 miestä.

Koillisrintamalla käytiin Soukelon ensimmäinen taistelu 3.4., Kivisalmen ja Kuivitsalammen taistelut 6. ja 7.4. Soukelon toinen taistelu 8.4. ja 18.4. käytiin vielä Kilislammen taistelu Kuolajärven itäpuolella. Kuusamolaisia kaatui vuoden 1918 sodassa 11. Venäjällä olleet punaiset liittyivät Englannin ylläpitämään Muurmannin suomalaiseen legioonaan ja palasivat Suomeen 1919.

Itärajan sulkeutuminen katkaisi taloudelliset yhteydet Venäjälle. Kuusamo joutui ahdinkoon. Täysi kato syksyllä 1923 toi suoranaisen hädän. Tarvittiin kansanedustaja Helsinkiin kokoomuslaisen Juho Vaaralan jälkeen. Vaarala oli eduskunnassa 1907–1917. Helsingissä asuvaa kuusamolaista Kaarlo Hännistä pyydettiin ehdokkaaksi. Hän suostui ja tuli valituksi. Hänen kautensa eduskunnassa kesti yhtäjaksoisesti kuolemaansa 1939 asti.

Juho Vaarala oli ajanut kuusamolaisten tie-, rautatie-, koulu- ym. hankkeita ja saanut niiden myötä työtä ja valtionapuja. Kaarlo Hännisen tehtäväksi tuli viedä Vaaralan työtä eteenpäin.

Isojakoon liittyyväksi yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi ongelmaksi muodostui maata omistamattoman väen ja pientilallisten asema. Vuonna 1897 Kuusamossa oli valtion mukaan perintömaata yli 41 manttaalia (68,3 %) ja kruununmaata yli 19 manttaalia (31,7 %). Aikaisemmin valtion näkemyksen mukaan perintömaata oli vain runsas 18 manttaalia ja valtion maata runsas 32 manttaalia (manttaali = 2500 ha) eli yhteensä vajaat 51 manttaalia. Muutos perintömaan hyväksi oli tapahtunut siksi, ettei valtio halunnut asuttaa mailleen torppari- ja mäkitupalaisasutusta, ja niin ”liikaväestön asutus” purkautui perintömaille ja kylien yhteismaille. Talollisten lapset asutettiin luonnollisesti perintömaille mäkitupalaisiksi. Näille torpille ja mäkituville yleisen käsityksen mukaan kuului knihtisopimuksen mukaan oikeus manttaaliosuuteen isossajaossa.

Kuusamolaisten pientilallisten vuonna 1901 tekemän anomuksen johdosta senaatin päätöksellä 19.1. 1906 Kuusamon 254 torppaa ja 216 mäkitupaa muodostettiin itsenäisiksi tiloiksi. Kuusamon yhteinen etu oli että pientilalliset pysyvät porvarileirissä eivätkä mene sosialistien kelkkaan. Niinpä Kuusamon kuntakokous lähetti Petteri Hännisen kunnan edustajana maalaisliiton perustavaan kokoukseen Ouluun 18.9.1906. Kuntakokouksen kirjurina toimi tuleva kansanedustaja, vanhasuomalainen Juho Vaarala. Vanhasuomalainen puolue, nuorsuomalaiset ja maalaisliitto sekä vanhoillislestadiolainen herätysliike löysivät yhteisen tehtävän, sosialismin torjunnan. Käsitettiin, että maattomien sosialismin kannattajien vyöry pitäjään olisi merkinnyt uhkaa sen hetkisille perintömaan omistukselle.

Katovuonna 1923 valmistui Kuusamon verollepanoehdotus. Valtio rohmusi siinä itselleen lisää maata, sillä talolliset olisivat ehdotuksen mukaan joutuneet luovuttamaan väliaikaisesti hallitsemiltaan lohkoilta yli 60.000 hehtaria valtiolle. Tätä ei hyväksytty ja siksi tarvittiin mies Helsinkiin hoitamaan kuusamolaisten asioita. Hänniselle uskottiin kolme suurta asiaa, rautatie Kuusamoon, maatalous nousuun ja isojakoasian hoitaminen kuusamolaisten vaatimalla tavalla.

Hänninen uurasti ja sai paljon aikaan. Hänen aloitteestaan tehty ja hyväksytty Kuusamon pientilalaki vuodelta 1931 toi Kuusamoon noin 700 uutta elinkelpoista tilaa, joille annettiin lisämaata. Laki koski ennen vuotta 1928 perustettuja tiloja. Knihtisopimuksen oikeusperiaate toteutui. Kuusamolaisten oikeustajua ja tasavertaisuusperiaatetta voi tämän perusteella kehaista.

Toinen suuri Hänniselle uskottu asia oli Oulun–Kuusamon–Paanajärven rautatie. Hanke oli pantu vireille jo säätyvaltiopäivien aikana vuonna 1897. Kuusamon kansanedustaja Juho Vaarala (suom) ajoi sitä yhdessä pohjoisen vaalipiirin edustajien kanssa. Vuonna 1926 toteutui Vaaralan suuri unelma, kun ratasuunta käytiin läpi maastossa ja suoritettiin ns. silmämääräinen tutkimus. Vaarala oli mukana matkalla, kylmettyi siellä ja menehtyi vuoden lopulla.

Ratahanketta jatkoi Kaarlo Hänninen (ml). Yhdessä Kuusamon kunnan kanssa hän kutsui kansanedustajia Oulun–Kuusamon matkalle kesällä 1924. Vieraat tutustuivat monipuolisesti Koillismaan elinkeinoelämään ja kävivät Paanajärvellä, Nuorusella ja Tavajärvellä asti. Kuusamo esitteli tavoitteitaan ja pyysi valtionapuja moniin hyviin hankkeisiin. Valtionapua alettiinkin saada vuosikymmenen lopulla myös sosiaalisiin tarpeisiin, kun työt ja verotulot laman myötä vähenivät. Oulun pohjoinen vaalipiiri ajoi ratahanketta, mutta sen toteutuminen aina vain siirtyi.Vuonna 1934 tuli yllättävä käänne. Oulun–Kuusamon radan sijasta eduskunta hyväksyikin helmikuussa 1934 äänin 151–26 Kontiomäki–Taivalkoski radan rakentamisen. Maalaisliitto hajosi äänestyksessä. Taustalla vaikutti metsähallituksen vuonna 1930 muuttunut kanta. Metsähallitus oli tähän asti kannattanut Oulun–Kuusamon rataa, mutta käänsi kelkkansa Itä-Suomen puunjalostusteollisuuden tarpeita palvelevaksi.

E. Kuusamon ”kolme kovaa”: kunta, osuuskauppa ja rauhanyhdistys

Vuonna 1932 kärjistyi Kuusamon kunnan ja Kuusamon Osuuskaupan läheisen yhteistyön nostattama arvostelu yhteenotoksi. Oulun läänin maaherralle E.Y. Pehkoselle tehtiin Kuusamosta tutkintapyyntö. Kansalaisliikkeen takana oli kuluttajaväestöä, pienviljelijöitä, yksityiskauppiaita ja kokoomuksen, pienviljelijäin ja poliittisen vasemmiston henkilöitä. Maaherralle tehtiin 140 ihmisen allekirjoittama kirjelmä. Sen sisältö julkaistiin lehdissä. Kirjelmän veivät maaherralle mv. A.K. Suoraniemi, inspehtori A. Niskasaari ja kauppias I. Kaukoniemi. Asiaa tutkittiin varsin helläkätisesti eikä suoraa vastausta kunnan ja osuuskaupan suhteiden ongelmiin saatu. Tutkimusaineistoni valossa tutkimuspyyntö oli aiheellinen. Ongelmana oli, että kunnanhallituksessa ja osuuskaupan johtokunnassa istuivat monet samat henkilöt. Esteellisyys oli kiistaton. Vaikutelmaksi jää, että maalaisliiton etujen mukaista ei ollut asiaan syvällisesti paneutua. Riitti kun luvattiin tehostaa hallinnon valvontaa ja hallintoa ”tehostettiin” lisäämällä valtionapuja.

Osuuskaupalle 1930-luku oli menestyksellinen. Jopa pahimpina pulavuosina se teki voittoa. Kunta sen sijaan joutui monien muiden Koillis-Suomen kuntien tavoin lisätyn valvonnan alle vuoden 1934 alusta lukien. Kuusamon kunnansairaala otettiin valtion haltuun ja saneerattiin. Kuusamon seurakunta sai apua kirkon korjaukseen. Julkinen valta kohteli Kuusamoa hyvin. Kuten koko maassa talous ja työllisyys paranivat vuosikymmenen loppua kohden tultaessa.

Kuusamolaisten uurastus maa- ja karjatalouden nostamiseksi oli kiitettävää. Pellonraivauksesta maksettiin palkkiota, joten sekin kannusti työhön. Kuusamossa kesällä 1938 pidetty Koillis-Pohjanmaan maatalousnäyttely koitui menestykseksi. Maamiesseuroissa ja niiden naisosastoissa oli tehty huikeaa työtä. Kiitosta tuli runsaasti ja palkittujen ihmisten, eläinten ja viljelykasvien määrä oli suuri.

F. Kuusamolainen kotiseututyö odottaa uutta purkautumistietä

Kirjasarjani 3. osan nimi on ”Verellä lunastettu maa, Kuusamo 1918–1939”. Tällä viittaan moniin asioihin: pellonraivaus-, lehdenleikkuu- ja liipanlykkyyvälineisiin, kirveisiin, kuokkiin, lapioihin, talikoihin ja puukkoihin. Kädet verillä on töitä tehty oman leivän ja valtakunnan vientiteollisuuden ja turvallisuuden eteen. Viittauksen kohteena on myös vuoden 1918 sota ja sotien välisten kahden vuosikymmenen aika, jolloin rakennettiin kotiseutua ja valmistauduttiin tarvittaessa puolustamaan kotia, isänmaata ja uskontoa, jos käsky käy. Rajan kansana tiedettiin, että uhka oli koko ajan olemassa. Siksi viittaan tällä nimellä suojeluskuntaan ja lottajärjestöön. Veren merkki sopii tietysti viittaamaan kotikirkkomme ristiin, Kistuksen sovintovereen ja kauniisti hoidettuihin sankarihautoihimme.

Vuoden 1920 raja katkaisi yhteytemme itään ja aiheutti paljon vahinkoa elinkeinoillemme. Vielä suurempi menetys tuli toisen maailmansodan rauhantekojen myötä. Emme saa menettää uskoamme ja toivoamme siihen, että meille joskus vielä tarjoutuu tilaisuus elvyttää vanhat elinvoimaiset kylämme nykyisessä Kuusamossa yhtä hyvin kuin luovutetunkin alueen kylissä.

Se mitä jo nyt voimme Vanhan Kuusamon hyväksi tehdä, on se että nostamme kunniaan kylissämme ja Kirkonkylässä kaiken sen vanhan Kuusamon elämän muodot, jotka ovat vielä esiin nostettavissa.

Tässä saattaisi olla Kuusamo-Seuralle, joka niin kauniisti on vaalinut kulttuuriperintöämme, seuraava haastava tehtävä. Juuri kotiseutuseuran esiin nostamana tämä työ saattaisi sytyttää ulkokuusamolaisuudessa ja loma-asujina täällä olevat ihmiset tähän työhön. Ainakin itse olisin siihen Kuusamo-Seuran jäsenenä innolla valmis – kun käsky tai pyyntö käy.

(Matti Kyllösen esitelmä Kuusamo-Seura ry:n syyskokouksessa Kuusamon museolla 17.11.2016.)