Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €


Onko Santeri Alkion (1862-1930) poliittinen perintö hiipunut?

Miksi Suomen keskustan kannatus on viime aikoina rajusti alentunut? Puolue menetti 2023 eduskuntavaaleissa suurimman puolueen aseman ydinalueillaan Oulun vaalipiirissä. Onko Alkion poliittinen ja yhteiskunnallinen merkitys maalaisliitto-keskustan ydinalueillakin kuten Oulun vaalipiirissä hiipunut? Tätä pohdin tässä.

Talonpoikainen kirjailija, poliitikko, kansanedustaja ja lehtimies
Kirjailija, poliitikko Santeri Alkio (1862-1930) toimi kauppiaana kotipitäjässään Laihialla vuoteen 1904. Itseopiskelulla hän hankki suuren tietomäärän, jota hän osasi käyttää hyödykseen pyrkiessään herättämään maaseudun väestön tietoiseksi yhteiskunnallisesta merkityksestään.

Alkio liittyi 1882 nuorisoseuraliikkeeseen ja kohosi nopeasti sen johtoon. Pyrkijä -lehden toimittajana hän oli vuodet 1890-1917 ja Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran puheenjohtajana 1896-1916, Suomen Nuorison Liiton sihteerinä 1908-1912 ja puheenjohtajana 1911-14.

Nuorisoseuraliikkeen suuntautumiseen vaikuttivat Alkion kirjat Kansan nuorison sivistystarve ja nuorisoseuraliike (1897), Nuorisoseurakirja (1905), Nuorisoseuratyö ja politiikka (1909) ja Ihminen ja kansalainen (1919).

Tolstoilaisen murroksen kokenut Santeri Alkio alkoi harrastaa yhteiskunnallisia kysymyksiä laajemmin vasta suurlakon jälkeen. Vuonna 1906 hän perusti Maalaisliiton, nykyisen Keskustapuolueen. Alkio oli kuolemaansa asti puolueen aatteellinen johtaja ja toimi sen äänenkannattajan, vaasalaisen Ilkan päätoimittajana 1906-1929. Kansanedustajana hän toimi 1907-1922 ja sosiaaliministerinä 1919-1920. Hallitusmuotokysymyksessä Alkion merkitys tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajana oli merkitsevä. Alkio kokosi poliittisia kirjoituksiaan teoksiinsa Yhteiskunnallista ja valtiollista (1919), Maalaispolitiikkaa (1919-1923), Talonpoika ja Suomen vapaus (1922).

Alkio käsitti kaunokirjallisen tuotantonsa osaksi yhteiskunnallista toimintaa. Aate ja taide sulautuivat monissa hänen teoksissaan, joista kestävimmäksi muodostui Puukkojunkkarit (1893-1894) ja katovuoden 1867 ristiriitoja kuvaava Murtavia voimia (1897). Alkion kootut teokset ilmestyivät 1919-1924.

Maalaisliiton synty Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla
Keskeisenä yhteiskuntapoliittisena tavoitteinaan Santeri Alkion näki maalaisväestön olojen korjaamisen. Suomessa kuten muissakin Pohjoismaissa oli maataloudessa vallalla pienomistukseen perustuva maatalous. Eduskuntauudistukseen 1906 liittyneen puoluemuodostuksen yhteydessä talonpojat eivät nähdeet mahdolliseksi toteuttaa yhteiskunnallisia näkemyksiään porvarillisen oikeiston eivätkä sosialistisen vasemmiston kautta. Talonpoikien etujen ajamiseksi hän näki tarpeelliseksi perustaa uusi puolue oikeiston ja vasemmiston väliin, poliittiseksi keskustaksi.

Tämän haasteen ottivat talonpojat mieluusti vastaan. Eduskuntauudistuksen vuodesta ja sen tuomasta yleisestä äänioikeudesta sekä miehille että naisille tuli merkittävä poliittisen vallan väline suurelle osaa kansastamme.

Tyypillisellä suomalaisella talonpoikaisalueella Pohjanmaalla syntyi eduskuntauudistuksen aikaan 1906 kaksi erillistä hanketta, Oulussa perustettu Suomen Maalaisväen Liitto ja Kauhavalla perustettu Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisväen Liitto. Molemmat perustettiin syys-lokakuussa 1906.

Pohjois-Pohjanmaalla Kuusamoa myöten heräsi mielenkiinto maalaisväestön poliittista heräämistä kohtaan. Kuusamon kunta lähetti edustajansa maalaisliiton perustavaan kokoukseen Ouluun. Torpparit, mäkitupalaiset ja pienviljelijät aktivoituivat etunsa ajamisen puolesta. Sosialismia vastustava, talonpoikaa puolustava vanhoillislestadiolainen Suomen Rauhanyhdstysten Keskusyhdistys perustettiin syksyllä 1906 Ouluun. Lapin tukkityömailla lakkoiltiin. Maataomistava luokka ja sosialismi ottivat mittaa toisistaan Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa.

Tammikuussa 1908 nämä Pohjois-Pohjanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla syntyneet järjestöt yhtyivät Maalaisliitoksi. Vuonna 1965 puolueen nimi muutettiin Keskustapuolueeksi.

Maalaisliiton aatteen luoja ja kehittäjä oli Santeri Alkio, Oulun maalaisliiton puuhamies oli Pellervo-Seuran neuvoja Otto Karhi (Lindgren). Karhin aloitteellisuuteen oli vaikuttanut myös Hannes Gebhardin ohjelma ja vanhasuomalaisten maalaisliittojen kokoonkuivuminen.

Maalaisliiton aikana 1908-1965 puolueen puheenjohtajina ovat olleet Otto Karhi 1906-1908, Kyösti Kallio 1909-1917, Filip Saalasti 1918, Santeri Alkio 1918, Pekka V. Heikkinen 1919-1940, Viljami Kalliokoski 1941-1945, V. J. Sukselainen 1945-64. Keskustapuolueen ensimmäinen puheenjohtaja oli Johannes Virolainen vuodesta 1965.

Alkion aatteellinen ase: puolueen oma, oikeaoppinen sanomalehdistö
Raimo Salokankaan mukaan maalaisliiton keskushallinto pohti kesällä 1908 puheenjohtaja Otto Karhin ehdotuksesta äänenkannattajien menettelytapoja muita puolueita kohtaan Karhin itsensä painottaessa ”arvokasta esiintymistä”.

G. A. Kakriainen korosti, että toisten vääristelyihin on vastattava, ja Santeri Alkio jatkoi, että toisinaan täytyi ”puskea niin että kyynärpään jäljet näkyvät”, mikä toki sekin voi tapahtua arvokkaasti. K. K. Pykälä ja K. G. Veijola arvostelivat sanomalehdistön sanankäyttöä yleensä luonnehtien haukkumisen helpoimmaksi tavaksi toimittaa lehteä.

Alkio tähdensi uudelleen, miten maalaisliittolaisten on ”hyökättävä aatteemme lipun kanssa, mutta ei nalkutettava persoonain kunnian puolesta”. Alkion mielestä maalaisliittolaisen lehden toimittaja on asetettu paljon haltijaksi ja siksi hänen on omattava selvät ja oikeat mielipiteet. Edesvastuullinen lehtimies ei saanut antaa olosuhteiden haalistaa aatteellisuuttaan. Aikana, jolloin sanomalehdistö ”esiintyy yhteiskunnallisten ja valtiollisten taistelujen varsinaisena aseena”, oli omaa vakaumustaan vastaan toimiva lehtimies suorastaan vaarallinen koettaessaan palvella ”Jumalaa ja mammonaa, pettäen kumpaistakin”. Rehellisyys omaksuttua aatetta kohtaan on oltava toimittajan ylin ohje.”

Maalaisliittolaisen lehden tuli olla aatteellisesti ja poliittisesti oikeaoppinen. (Raimo Salokangas, Puolueen aseet. Maalaisliiton sanomalehdistön synty ja sen asema puolueessa ja sanomalehtimarkkinoilla 1906-1916. (1982, s. 246-247, 275-276).

Miten nämä ylevät lehdistöperiaatteet kestivät käytännön maailmassa Pohjois-Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan maalaisliiton sanomalehtien Liiton ja Ilkan kesken? Tieteellistä tutkimustietoa tähän saadaan Suomen sanomalehdistön valtakunnallisesta historiaprojektista, joka toteutettiin professori Päiviö Tommilan johdolla 1980-luvulla.

Tarkastelen ensin Santeri Alkion aikaa Ilkan päätoimittajakaudella 1906-1929 ja sen jälkeen Liiton aikaa päätoimittajien Otto Karhin ja Kustaa Hautamäen aikana. Päälähteenä tässä on Raimo Salokankaan tutkimus.

Santeri Alkio puolueen taisteluaseen Ilkan päätoimittajana 1906-1929
Santeri Alkio kannattajineen perusti Ilkka-lehden 1906 puolueisiin sitoutumattomaksi maalaislehdeksi tavoitteenaan Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisten kokoaminen puolueen vasemman laidan näkemysten taakse ja nuorsuomalaisen puolueen uudistaminen sisältä käsin.Tähän tavoitteeseen pyrki samojen henkilöiden perustama puolue, Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalainen maalaisliitto. Ilkasta tuli puolueen äänenkannattaja. Maalaisliiton äänenkannattaja Ilkasta tuli, kun Alkio huomasi nuorsuomalaisen puolueen uudistamisen sisältä päin mahdottomaksi ja kun Alkion perustama puolue ja Oulussa perustettu valtakunnallinen maalaispuolue yhdistyivät.

Alkion johtama sanmalehti Ilkka oli läpikotaisin poliittinen ”puolueen taisteluase”, kuten Alkio itse on lehden merkityksen määritellyt. Poliittinen sanoma pidettiin etualalla, vaikka sen tiedettiin haittaavan lehden pyrkimystä saada lukijoita oman puolueen ulkopuolelta. Alkion arvovallan turvin Ilkasta tuli maalaisliiton epävirallinen päälehti, kun yritykset pitää hengissä Helsingissä ilmestyvää lehteä epäonnistuivat.

Raimo Salokangas toteaa, että Alkiota tavataan pitää pelkkänä aatteenmiehenä, mutta Ilkan talouden kohentamisessa hän osoitti selviä liikemieskykyjä. Politiikka oli kuitenkin lehden jaloilleen pääsyn ehtona. Alkio ja kumppanit pyrkivät kiinnittämään lehden maakuntaan mahdollisimman monin ja pitävin sitein ja pyrkivät korostamaan, että lehden hyväksi toimiminen on jokaisen lehden ystävän velvollisuus. Pääkilpailijoina Ilkalla oli vanhasuomalainen Vaasa ja sosialidemokraattinen Vapaa Sana. Taloudellisten realiteettien tunnustamista osoitti Ilkan osuustoimintamuodon muuttaminen osakeyhtiöksi 1920.

Santeri Alkion asemaa Ilkassa ei kukaan kyseenalaistanut, lehti heijasteli ensi sijassa Alkion näkemyksiä, mutta kun hän oli myös puolueen johtava ideologi, lehti kuvasteli myös maalaisliittoilaisia näkemyksiä. Alkion aikana saadun puolueen johtavan lehden aseman Ilkka säilytti sotavuosiin saakka myös Artturi Leinosen kaudella. Ilkka oli kaukana Helsingistä ilmestyvä maakuntalehti, mutta suurimman porvarillisen puolueen ja liki pysyvän hallituspuolueen päälehtenä sillä oli valtakunnallista merkitystä.

Ilkka siirtyi 1962 Vaasasta Seinäjoelle, keskemmälle päälevikkialuettaan. (Raimo Salokangas, Suomen lehdistön historia 5. 1988, s. 173-176). Kirjailija Artturi Leinonen jatkoi Alkion työtä arvostettuna Ilkan päätoimittajana vuodet 1929-1958.

Liitto-lehti Pohjois-Pohjanmaan maalaisliiton äänenkannattajana
Liitto-lehti perustettiin Pohjois-Pohjanmaalla aloittaneen Suomen Maalaisväestön Liiton maakunnalliseksi äänenkannattajaksi. Se oli uusi lehti, vaikka sen tieltä lopetettiinkin Liiton osuuskunnan ostaman kirjapainon julkaisema Louhi-lehti. Kun puolueen keskushallinto voittopuolisesti koostui tämän alueen miehistä, Liitosta tuli puoluejohdon ääni. Liitosta tuli maalaisliittolainen, kuten osuuskunnan jäsenet ja lukijatkin olivat. Siteet kenttään olivat kiinteät.

Maalaisliiton johtavan lehden asema kuitenkin siirtyi Santeri Alkion Ilkalle, ja Liitto jäi pohjoissuomalaiseksi äänenkannattajaksi, olihan maalaisliitolla alueella jo hyvä kannatus.

Liitto ei kuitenkaan osannut riittävän hyvin käyttää asemaansa päästäkseen Pohjois-Pohjanmaan johtavaksi lehdeksi. Raimo Salokankaan mukaan riittävää aloitteellisuutta ja taloudellisia resursseja ei löytynyt ja kun toiset sanomalehdet Liittoa aikaisemmin laajensivat kuusipäiväiseksi, oli maalaisliiton lehden mahdotonta saada takaisin menetettyä mahdollisuuttaan.

Liitto luopui 1920-luvun alussa osuuskuntapohjastaan ja muutti yrityspohjan osakeyhtiöksi. Maakuntalehdet Kainuun Sanomat, Pohjolan Sanomat ja Lapin Kansa haukkasivat osan Liiton levikistä. Oulun kaupunkiin Liitto ei koskaan päässyt pureutumaan, sillä jo varhain saamansa johtajuuden turvin Kaleva jatkoi kasvuaan maakunnan ykköslehtenä. Liiton päätoimittajat maalaisliiton aikana olivat Otto Karhi 1906-1911, Kustaa Hautamäki 1912-1930, Juho Poutanen 1930-1958 ja Armas Istanmäki 1958-1964.

Raimo Salokankaan mukaan Liiton sisäiset paineet vaikuttivat puoluelehti Liittoon näkyvimmin lapualaisvuosina. Päätoimittaja Kustaa Hautamäki oli jyrkkä laillisuusmies ja joutui sen vuoksi sivuun, kun hallintoneuvoston enemmistö olisi edellyttänyt suurempaa oikeiston ymmärtämystä. Liittoa ja puoluetta rasittivat Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla kannatusta saaneet pulaliikkeet ja -puolueet. Lehden levikki laski 1932-1934 alle 4000 kappaleeseen ja oli 1938 6821.

Talous- ja levikkihuolet eivät hellittäneet sotien jälkeenkään. Liitto oli auttamattomasti niitä lehtiä joita on kutsuttu kakkoslehdiksi. Seitsenpäiväiseksi Liitto siirtyi 1955 Kalevan vanavedessä, mutta muutos aiheutti vain lisäkuluja ja 1964 Liitto palasi 6-päiväiseksi levikin ollessa noin 18000 kpl.

Kakkoslehden aseman tunnustamisesta seurasi muutoksia: lopettaminen kilpailu Kalevan kanssa uutislehtenä, saneeraustoimia ja yhtiön hakeutumista päätuotetta täydentävään julkaisutoimintaan, kuten Iltaset, Oulu-lehti ja paikallislehtiä. Liiton pelasti enää vain valtion vuodesta 1967 lähtien jakama puoluetuki. (Raimo Salokangas, Suomen lehdistön historia 6. 1988, 88-90).

Kuten havaitaan, Liitto -lehdestä ei tullut Santeri Alkion toimittaman ja johtaman Ilkan veroista sanomalehteä. Liitossa ei ollut sellaista aatteen paloa kuin mitä puolueen perustaja Santeri Alkio maalaisliiton lehdiltä toivoi ja odotti.

Maalaisliiton juuret syvällä talonpojan historiassa
Pohjois-pohjalaisen alkiolaisuuden ja maalaisliiton juuria etsittäessä on mentävä kauas historiaan, myöhäiskeskiajan ja 1500-luvun lopun heimosotiin, joissa talonpoikaisjoukot vastasivat maakuntansa puolustamisesta venäläisiä vastaan ja halusivat tarvittaessa asein puolustaa asutuksiaan ja omistuksiaan.

Ruotsin vallan asutuspolitiikka tähtäsi jo Kustaa Vaasan ajoista alkaen Kainuun, Koillis-Suomen ja Lapin asuttamiseen. Täyssinän rauhan raja 1595 kulki Iivaarasta Inarinjärveen ja Jäämereen. Kuusamon kirkko- ja hallintopitäjän synty 1675 liittyi Ruotsi-Suomen valtakunnan laajentumistavoitteisiin ja sen ilmentymänä kuningas Kaarle XI:n antamaan asetukseen erämaiden asuttamisesta Täyssinän rajan itäpuolella.

Kuningas Kustaa III teetti Koillis-Suomen pitäjien kanssa 1789 knihtisopimuksen, jossa kuningas maanpuolustusta vastaan lupasi pitäjäläisille ikuisen omistusoikeuden pitäjänsä maahan ja vapautukseen isojaosta. Kuusamon ruotukomppanian miehiä vietiin kuitenkin vastoin ruotusopimusta kotipaikkakunnan ulkopuolella osallistumaan 1808-1809 sotaan ja siten suorittamaan vastapalvelusta kruunulle ja Ruotsi-Suomen kuninkaalle.

Venäjänvallan aikana kuusamolaiset saivat palkinnon maanpuolustuksesta ja asutustoiminnasta, kun valtakunnanrajaa tarkistettiin ja merkittiin maastoon vuosina 1833-1849 asutusrajan mukaisesti kulkemaan Paanajärven itäpäässä. Tätä raja vahvistettiin Venäjän kanssa itsenäisen Suomen aikana Tarton rauhassa 1920. Vuosien 1940 ja 1944/1947 rauhansopimuksissa Kuusamo menetti lähes kolmanneksen niistä maista jotka se vuosisatoja kestäneen raivaus- ja rakennustyön aikana oli hankkinut.

Suomen valtio ryhtyi 1800-luvun puolimaissa murtamaan knihtisopimusta. Metsien arvon noustesssa valtio 1850 kielsi kaskenpolton ja alkoi painostaa väestöä peltoviljelyyn ja isoonjakoon. Kuusamolaiset eivät tähän suostuneet, mutta valtiopäivillä 1877-1878 valtio yksimielisesti sanoi knihtisopimuksen irti ja ryhtyi painostamaan kuusamolaisia isojakoon, jossa yhteydessä valtio otti ns. liikamaan itselleen. Isojakoasetus annettiin 1898 ja isojako päästiin mm. sotien vuoksi päätökseen 1950-luvulla, huomattavasti pienentyneessä Kuusamossa.

Tämä on se kehys, jonka sisällä puoluemuodostus säästyvaltiopäivien aikana 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä muodostui. Talonpoikaissäädyssä oli opittu pitämään yhtä jotta saataisiin parhaat voimat edustamaan maakuntaa. Kuusamokin sai usean kerran edustajansa Helsinkiin. Pohjois-Pohjanmaan yhteishenki oli yleensä hyvä. Suurin puolue oli suomalainen puolue, jota sanottiin vanhasuomalaiseksi erotukseksi puolueesta irronneesta nuorsuomalaista puolueesta, mihin 1906 syntynyt maalaisliitto oli likeisessä yhteydessä, kuten edellä on todettu.

Maalaisliiton ohjelmassa oli kysymys maanviljelijän ja maanomistajan oikeuksien ja elinkeinon turvaamisesta ja nimenomaan pienviljelijäväestön kuten torpparien itsenäistämisestä. (Kyllönen Matti, Verellä lunastettu maa. Kuusamo 1918-1939, 1914, 474).

Maalaisliitto tiiviisti talonpoikaisessa porvaririntamassa vuosina 1907-1945
Väitöstutkimuksessani Pohjois-Suomen varhaissosialismi, sen leviäminen ja sosialistisen perinteen synty noin vuosina 1900-1910. JY 1995 totesin yhteenvedossa mm. seuraavaa:

Porvarillisten puolueiden ja uskonnollisten liikkeiden, nimenomaan vanhoillislestadiolaisuuden ja vanhasuomalaisten ja maalaisliiton välinen yhteistyö on ollut selkeä. Vanhoillislestadiolaisuudessa vaikuttavana voimana oli talonpoikaisuus. Jyrkimmät sosialismin vastaiset päätökset tehtiin talonpoikaisten maallikkosaarnaajien johdolla kokouksissa, joissa osanottajien selvä enemmistö oli maaseudun väkeä, tilallisia ja heistä riippuvia. Jo Oulun kokous 1906 käsitteli talonpoikaisen yhteiskunnan kaikki osa-alueet, asumisen ja elämisen, siis koko toimeentulon. Valtiokirkossa haluttiin pysyä, koska valtio pitää yllä näitä ajallisia tarpeita. Esivallan kunnioitus nähtiin tarpeelliseksi, samoin verotus, koska valtio antaa turvan ja järjestää palvelut, joita kristillinen yhteiskunta tarvitsee. Sosialismi nähtiin uhkana kaikelle tälle. Sen myötä tulee Jumalan pilkka, lakien kunnioittamattomuus ja ”kaikki kauheimmat lihan työt”. Sen vuoksi tulee sosialistiliikettä kaikin tavoin karttaa, jopa sen äänenkannattajia tulee välttää tilaamasta. Vanhoillislestadiolainen yhteiskunta halusi suojautua ja varjella jäsenensä saamasta vaikutteita sosialismista. Kysymys oli myös koko talonpoikaisen elämänmuodon suojelemisesta. Sosialismin villi, mitään vallitsevia normeja kunnioittamaton vallankumouksellinen henki lakkoineen ja palkankorotusvaatimuksineen uhmasi talonpoikaista elämänmuotoa, uhkasi viedä isänniltä työvoiman tai ainakin nosti työvoiman kustannuksia. Sosialismi oli uhka myös yksityiselle maanomistukselle.

Porvarillisissa sanomalehdissä oli tutkimusaikana runsaasti aineistoa, jossa maaseudun kirjeenvaihtajat valittivat sosialismin tuomaa rappiota. Vaikka valitus oli puettu kristillisyyden ja muun aatteellisuuden asuun, pinnan alta kuulsi huoli myös maallisista asioista. Tämä ei merkitse sitä, etteikö kysymys olisi ollut myös tuonpuoleisista asioista, totta kai, nehän olivat sidoksissa toisiinsa. Myös sosialismin omat reaktiot todistivat samaa. Sosialismi näki tappionsa syyksi juuri sen, että koko valtakoneisto oli porvarillisten puolueiden ja sitä tukevien uskonnollisten liikkeiden hallussa. Siksi sosialismi halusi luoda vastavanlaisen koneiston. (Matti Kyllönen 1995, 221-222).

Uuden vuosisadan 1900-luvun alussa Suomessa oli maata omistamattomien, pienviljelijäin, maanvuokraajien eli torpparien sekä maatyöväen asema vaikea. Tällaista väestöä oli Oulun läänin rannikkoseudun suurtiloilla. Varsinaista teollisuus- ym. väestöä oli runsaimmin läänin rannikkokaupungeissa Raahessa, Oulussa ja Kemissä. Puunjalostusteollisuus puun kaadosta jalostukseen työllisti työväkeä erityisesti Lapissa ja rannikolla. Kainuu oli kauan ollut tervantuotantoaluetta. Terva oli tuotettu halvalla ja tuottajat olivat veloissa Oulun tervanostajille. Sosialismille oli alustaa. Kiivain taistelu äänestäjistä käytiin eduskunnan ensimmäisellä vuosikymenellä, jolloin varsin pysyväksi jäänyt poliittinen ilmasto muotoutui.

Alkiolaisen periteetteen mukaisesti maalaisliitto pyrki kiinnittymään tiiviisti toimialueensa väestön elinolosuhteisiin. Oulun Osuuskauppa perustettiin 1902. Siinä oli poliittinen vasemmisto vallalla, jonka seurauksena 1917 perustettiin porvarillinen Osuuskauppa Arina, joka nykyäänkin hallitsee laajasti Pohjois-Suomessa. Kuusamon Osuuskauppa perustettiin 1906, joka Koillismaan Osuuskapan nimellä toimii Koillis-Suomessa. Osuustoiminta monissa muissa muodoissaan virisi ja laajeni kunnissa ja kylissä lisäten ihmisten yhteistoimintaa. Koillismaalla lestadiolaiset rauhanyhdstukset ja maamiesseurat olivat toimivimpia kyläjärjestöjä ja suuntautuivat poliittisesti maalaisliittoon. Järjestöjensä kautta maalaisliittolais-lestadiolaisuus piti yllä kyläkontrollia, jolla pidettiin poliittinen ja uskonnollinen oikeaoppisuus sekä ”oikea” poliittinen käyttäytyminen ja äänestystapa vallitsevana. Korkea äänestysprosentti oli hyvä maalaisliittolaisen kylän tunnus.

Knihtipitäjien mäkitupien ja torppien sitominen manttaaliin ja itsenäistäminen 1906
Autonomian ajan venäläiset sortokaudet vaikeuttivat eduskunnan työtä hallitsijan hajottaessa tiheään eduskunnan kesken kauden. Monia tarpeellisia uudistuksia kuitenkin saatiin väestön omatoimisuudella aikaan.

Knihtipitäjien Kuusamon, Kuolajärven ja Kemijärven mäkitupalaiset ja torpparit eivät jääneet toimettomiksi. Isojakoasetuksen antamisen jälkeen Kemijärven mäkitupalaiset ja torpparit jättivät 1899 senaatille anomuksen palstatilojensa muodostamiseksi itsenäisiksi tiloiksi. Kuvernöörinvirasto puolsi hakemusta 1900 esittämällä senaatille, että Kemijärven pitäjään muodostettaisiin 133 uutta tilaa suuruudeltaan yli 4 manttaalia niihin kuuluvine palstatiloineen. Senaatin päätöksellä 1906 muodostettiin 153 torppaa ja mäkitupaa itsenäisiksi uudistiloiksi, joista jokaisesta tulee talo, jolla on manttaali ja muiden uudistalojen kanssa yhteinen metsä ja ne on yhdessä muiden kanssa verolle pantava. Taajamassa Kirkonmäenkankaalla olevat 36 mäkitupaa oli erotettava kruunun liikamaaksi ja varattava kauppalanpaikaksi. Risto Kuosmasen mukaan tämä oli maamme ensimmäinen mäkitupalaisten itsenäistämistoimi. Tältä pohjalta Kemijärvelle syntyi kaikkiaan 341 tilaa ja niiden verotus. (Risto Kuosmanen 1978, 35; Matti Kyllönen 2010, 188).

Myös Kuusamon mäkitupalaiset ja torpparit lähtivät liikkeelle. He pitivät 1901 kunnantalolla kokouksen, jossa päättivät kääntyä kuvernöörin puoleen pyynnöllä, että kunnan ja kyläkuntien lohkoilla asuvien märitupalaisten tiluksista tehtäisiin itsenäisiä verotiloja. Kuvernööri kannatti esitystä ja pani hankkeen vireille. Toimitusmiehet esittivät Kirkkokedon 36 mäkitupa-alueen erottamista kruunun liikamaaksi ja sen varaamista kauppalanpaikaksi. Tämä pienvilijäin asia etenikin linjassa isojaon yleisen edistymisem kanssa. Kuusamon maanmittaus- ja kartoitustyöt saatiin valmiiksi 1905 ja käsittivät koko pitäjän osalta yhteensä 888 000 hehtaaria. Tähän kuuluen ratkaistiin torppien ja mäkitupien kohtalo senaatin päätöksellä 19.11.1906. Sen mukaan Kuusamon 254 torppaa ja 216 mäkitupaa muodostettiin itsenäisiksi tiloiksi, joille merkittiin enintään 0,05 manttaalin osuus. Kirkkoketo, jossa asui 36 mäkitupalaista, ja sitä ympäröivä tarvittava maa-ala säännöllisillä rajoilla erotettaisiin kruunun liikamaaksi ja varattaisiin kauppalanpaikaksi. Tämä Kuusamon mäkitupalaisia ja torppareita ja kauppalanpaikkaa koskeva päätös tuli vain puoli vuotta Kemijärven päätöstä myöhemmin.

Kuolajärvellä tapahtui samanlainen kehitys. Siellä tilusten mittaus ja kartoitus päättyi 1909 jaon kokonaisalan ollessa 1 163 461 hehtaaria. Torpparit ja mäkitupalaiset jättivät 1910 anomuksen tilustensa muodostamiseksi itsenäisiksi tiloiksi. Tehdyn päätöksen mukaan tiloille tuli enintään 0.02 manttaalin osuus ja niille tuli antaa metsämaata mikäli mahdollista yhteismetsän muodossa. (Matti Kyllönen 2010, 188-189).

Nämä torppareita ja mäkitupalaisia koskevat uudistukset tapahtuivat siis säätyvaltiopäivien aikaan ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja, maalaisliiton perustamisvuonna. Säätyvaltiopäivillä saatu kokemus omien asioiden hoidosta näytti voimansa. Päätösten syntymistä vauhdittivat Pohjois-Suomessa sosialistien toimesta järjestetyt laajat työlakot.

Torpparien vapautuslait 1918-1922 ja Lex Kallio 1922
Maamme suuri yhteiskunnallinen ongelma, vuoden 1918 sotaankin osasyynä ollut torpparien epävapaus, saatiin ratkaisuun ns. torpparilailla eduskunnassa 15.10.1918. Tämä laki antoi vuokramiehelle oikeuden lunastaa vuokra-alueensa itsenäiseksi vuokranantajan tahdosta riippumatta. Laki koski vain yksityismaita. Vuonna 1921 säädettiin laki papiston virkataloista ja 1922 lait valtion virkatalojen ja metsämaiden alueella olevien vuokratilojen itsenäistämisestä. Lunastusoikeus kuului kaikille torppareille ja vähintään viisi vuotta hallinneille mäkitupalaisille. Lunastushinta oli maksettava 38 vuoden kuluessa. Vuoden 1918 lain perusteella lunastettiin itsenisiksi tiloiksi 56 222 torppaa ja 51 533 mäkitupa-aluetta.

Kokonaan maata vailla olevan maatalousväestön maan nälän tyydyttämiseksi säädettiin 1922 valtion maita ja virkataloja koskevat asutuslait sekä yksityisiä maita koskeva laki maan hankkimiseksi asutustarkoituksiin. Näiden perusteella syntyi maahamme 1919-1939 noin 17 000 viljelystilaa. (Matti Kyllönen 2014, 291; Teppo Vihola 2004, 357-362, 363-365; Hannu Soikkanen 1966, 549-551).

Laki lisämaan antamisesta Kuusamon kunnassa oleville pienille tiloille 1931
Eduskunnan 1931 säätämä laki on nimeltään seuraava: Laki lisämaan antamisesta

Kuusamon kunnassa oleville pienille tiloille sekä samassa kunnassa olevien viljelys- ja asuntoalueiden muodostamiseksi itsenäisiksi tiloiksi. Annettu Helsingissä 22.5.1931.

Tämän kansanedustaja Kaarlo Hännisen (ml) aloitteesta syntyneen lain merkityksestä olen 2017 kirjoittanut seuraavaa.

Kaarlo Hännisen esityksen sisältämistä näkemyksistä voidaan todeta, että ne perustuvat niihin näkemyksiin, jotka olivat knihtipitäjissä vallitsevina jo 1870-luvulta lähtien, jolloin valtio ryhtyi rohmuamaan kuusamolaista maata itselleen ja hakkaamaan puita muka omistamiltaan mailta. Kuitenkin valtio samaan aikaan kielsi hakkuut yksityisiltä. Kun kuusamolaisten tietoisuus knihtisopimuksen sisällöstä heille, myös pientilallisille suomista oikeuksista, johti pientilallisten vaatimusten esittämiseen vuonna 1901 ja vuonna 1906, jolloin kuntakokous lähetti edustajansa Petteri Hännisen maalaisliiton perustavaan kokoukseen Ouluun. Talollisten hallitsema kuntakokous ajoi siis myös pientilallisten, torpparien ja mäkitupalaisten etua. Pientilallisten vahva edustaja näihin aikoihin oli torppari Taneli Kaitera. Autonomian ajan loppuun saakka talolliset ja pientilalliset pitivät yhtä. Yhdessä myös torjuttiin sosialismin tulo Kuusamoon. Sosialismia ja maan yhteisomistamista kannattavat nähtiin uhkana paikkakunnan asukkaille, ”pitäjänmiehille”. Tämä osoitti, että knihtisopimuksen pitäjäläisille takaamia etuja ei haluta jakaa ”uusille asukkaille”.

Sama yhteiselo tässä peruskysymyksessä jatkui maailmansotien välillä. Kuusamon kunnalliselämään ja valtioon liittyvälle hallinnolle onkin tyypillistä yhteinen näkemys paikkakunnan etujen puolustaminen valtiota vastaan. Vastakkainasettelu kunnan ja valtion kesken kiteytyi isojakokysymykseen, siihen mikä on maanomistus kuusamolaisten ja valtion kesken. Kaarlo Hänninen, manttaalikunta ja kunnanvaltuusto vetivät tässä yhtä köyttä. Hänninen tunsi hyvin kuusamolaisten tarpeet ja tunnot ja osasi historiallisen kehityksen valossa perustella kuusamolaisten vaatimukset ja saattaa ne myös lainsäädännöllisesti käyttökelpoiseen kuntoon, kuten hän julkaistussa lentokirjassaan oivallisesti osoitti. Sen päänäkemykset toteutuivat jo samana vuonna säädetyssä pientilallisten itsenäistymistä koskevassa laissa.

Mitä laki merkitsi kuusamolaisille? Kuusamon ja Posion pientilalliset saivat lain myötä tavoitteensa läpi Kaarlo Hännisen esityksen mukaisesti. Knihtisopimuksessa, isojakoasetuksessa ja vuoden 1906 senaatin päätöksessä luvatut periaatteet tunnustettiin. Myös asutuslakien periaatteet vaikuttivat lopputulokseen. Sekä vanhat talot että pienet manttaalitilat ja valtion, talollisten ja jakokuntien mailla olevat manttaalittomat torpat ja mäkituvat saivat manttaalikorotuksen 0.048 manttaaliksi eli 120 hehtaarin manttaalitilan kokoisiksi ja pääsivät perintötilan asemaan. Tämän kaiken toteutumisen pohjana oli ehto, että edut koskivat vain maalaisväestöä ja että kohdetilaa oli hallittu erillisenä ennen vuoden 1928 alkua. Sekä pientilat että vanhat manttaalitilat saivat korotuksen ilman lunastusta. Tämä oli merkittävä voitto, kun valtio oli vaatinut korvausta maapohjastakin. Manttaalinomistajien ja pientilallisten tavoite toteutui siinäkin, että Kirkkokedon ne asuntotontit, jotka aikanaan oli jätetty kauppalanpaikaksi, jätettiin lain ulkopuolelle valtion maaksi tarkoituksena järjestää sen asema myöhemmin. Lain ulkopuolelle jäi myös Liikasenvaaran jakokuntaan kuuluvat kuusamolaiset tilat. Tähän lienee ollut syy alueen kuuluminen Kuolajärven kuntaan.

Erityisen suuri voitto kuusamolaisille laissa oli se, että heidän vaatimuksensa mukaisesti lisämaan antaminen pientiloille ja manttaalitiloille ei vähentänyt talonpoikaisen maan määrää, vaan lisämaa annettiin valtion ”liikamaasta”, kuten Hänninen oli talonpoikien vaatimuksen mukaisesti esittänytkin. Kun valtio oli verollepanoehdotuksessa vaatinut 60 000 hehtaarin palauttamista manttaalinomistajilta valtiolle, valtio joutui nyt knihtisopimuksen kirjaimen ja hengen mukaisesti luopumaan omistaan liikamaista ja antamaan ne ”pitäjänmiehille”.

Pientilalaki merkitsi kuusamolaiselle yhteiskunnalle tavattoman paljon. Kuusamolaisen maatilan keskikooksi tuli 120 hehtaaria. Tällaiseen asemaan pääsivät pientilalliset, vieläpä tasavertaisina manttaali- ja perintötilallisten kanssa. Tässä seikalla oli suuri poliittinen merkitys. Pahin lama-aika oli käsillä ja yhteiskunnassa oli levottomuutta. Kommunismi oli ärsyttänyt talonpoikaisluokkaa. Monin paikoin pientilalliset horjuivat sosialidemokraattien ja kommunistienkin suuntaan. Nyt tämä oli saavutettu. Se oli talonpoikaisen yhteiskunnan suuri voitto.

Hävisikö valtio tässä? Antoiko se lisämaan korvauksetta? Ei toki. Valtio otti korvauksen ”arvopuiden” muodossa. Valtio hakkasi 6 metrin korkeudelta mitaten kaikki 22 sm ja sitä paksummat puut itselleen. Valtio kuittasi näin kaiken sen avun mitä se antoi köyhäinhoitoon ym. Kuusamon kunnalla ei ollut vastaan sanomista, sillä juuri 1931, jolloin päätös pientilalaista eduskunnassa tehtiin, Kuusamon kunta muiden Ylimaan kuntien tapaan lipui yhä tiukemmin valtion kontrolliin.

Isojakotointen yhteydessä 1931-1939 Kuusamoon laaditussa uudessa kyläjaossa pitäjään muodostettiin lähes 700 uutta itsenäistä tilaa vanhojen tilojen etua loukkaamatta. Manttaalikorotuksen seurauksena jakokuntien pinta-ala lisääntyi yli 10 000 hehtaaria ja pientilat saivat omistukseensa kaikkiaan noin 55 000 hehtaaria. (Matti Kyllönen 2014, 278-285).

Voidaan todeta, että pientilalain toteuttamisessa noudatettiin knihtisopimuksen ja myös Santeri Alkion ja maalaisliiton tavoitteita ja ajettiin köyhän ja vähäväkisemmän väestön asiaa. Yksin maalaisliiton ansiota tämä ei ole, sillä taistelu valtiota vastaan tässä asiassa oli aloitettu jo 1870-luvulla ja oikeustaistelu oli saatu liikkeelle heti isojakoasetuksen 1898 jälkeen kunnan, manttaalikunnan, säätyvaltiopäiväpuolueiden ja pienviljelijäväen voimin ennen maalaisliiton perustamista.

Maalaisliiton valtaa Pohjois-Pohjanmaalla 1918-1964
Maalaisliitto savutti vuoteen 1910 mennessä suurimman puolueen aseman Oulun eteläisessä vaalipiirissä (42,0 %) ja pohjoisessa vaaliipirissä (32,7 %). Kuusamossa suurimpana puolueena ollut suomalainen puolue menetti asemansa vuoden 1910 vaaleissa maalaisliitolle (43,5 %), joka sai vuoden 1913 vaaleissa ensi kerran yli puolet äänistä (53,5 %). Vuoden 1917 vaaleissa maalaisliitto sai 55,2 % äänistä ja sai ensi kerran kansanedustajansa Juho Edvard Takkulan (1917-1921) eduskuntaan. Tällöin päättyi suomalaisen puolueen kansanedustajan Juho Vaaralan eduskuntakausi 1907-1917. Vuonna 1924 alkoi Kaarlo Hännisen (ml) edustajakausi ja päättyi 1939. Seuraava edustaja oli U. A. Virranniemi (ml) 1939-1945, seuraava Niilo Ryhtä (ml) 1948-1965. Ryhtä jatkoi vielä keskustalaisena edustajana vuodet 1965-1967.

Koillis-Pohjanmaalta oli myös muita maalaisliiton edustajia eduskunnassa maalaisliiton kauden loppuun saakka vuoteen 1964. Maalaisliitolla oli kaikissa Koillis-Pohjanmaan kunnissa yksinkertainen enemmistö. Maaherrat, kuntien johto ja muu virkamiehistö olivat voittopuolisesti maalaisliiton ja muiden porvarillisten puolueiden kannattajia.

Kunnat saivat 1920-luvun lopulta alkaen kasvavia valtionapuja. Elinkeinoelämässä pääpaino oli maa- ja karjatalouden sekä sosiaali- ja koulutoimen edistämisessä. Maa-, karja-, ja kalatalousalan neuvojat veivät työnsä kautta maalaisliiton sanomaa eteenpäin.

Liikenneolojen kehitys, koulujen perustaminen yms. oli valtion- ja kunnallispolitiikan keskeisiä asioita. Oulun-Kuusamon-Paanajärven rautatie oli tavoitteena aina maalaisliiton loppuun saakka ja siitäkin eteenpäin. Vuonna 1934 eduskunta päätti Kainuun radan jatkamiseksi Kontiomäestä Taivalkoskelle, jonne rata valmistui 1961.

Maa- ja karjatalouden kehityksen saavutuksia esiteltiin Kuusamon maatalousnäyttelyssä 1938. Kuusamo kuului siihen aikaan ja myöhemminkin maan johtaviin pellonraivauspitäjiin. Sota katkaisi kehityksen, mutta raivaustoiminta jatkui jälleenrakennuskauden rinnalla. Maalaisliittolainen aate ja toiminta oli hyvässä vauhdissa heti sotien 1939-1945 jälkeen ja jatkui puolueen nimen muuttumiseen asti vuoteen 1965.

Viimeinen alkiolainen valtiomies” Viljami Kalliokoski ja Alkion testamentti
Toisen maailmansodan jälkeen maalaisliitto asettui selvästi tukemaan presidentti J. K. Paasikiven uutta ulkopoliittista linjaa. Maalaisliiton piirissä ulkopoliittista taistelua johti Urho Kekkonen, jonka mukaan uusi ulkopolitiikka on saanut Paasikiven-Kekkosen linjan nimen. Keskeisenä hallituspuolueena Maalaisliitto muuttui sodan jälkeen entistä enemmän keskustalaiseksi yleispuolueeksi. Voimakkaan yhteiskunnallisen rakennemuutoksen ongelmat kaupungeissa kärjistyivät jopa maaseudun ongelmia jyrkemmiksi. Näissä oloissa Maalaisliitossa nähtiin puolueen nimen muutos välttämättömäksi. Ylimääräisessä puoluekokouksessa 17.10.1965 Kuopiossa puolueen nimi muutettiin Keskustapuolueeksi.

Maalaisliiton viimeiset puheenjohtajat olivat Viljami Kalliokoski (1941-1945) ja V. J. Sukselainen (1945-1964. Keskustapuolueen ensimmäinen puheenjohtaja oli Johannes Virolainen 1965 alkaen.

Viljami Kalliokoskesta (1894-1978) evankelisena ja alkiolaisena vaikuttajana 1997 väitellyt Raimo Aspfors kuvaa Kalliokosken menestyksellistä uraa kansanedustajana, ministerinä ja puoluejohtajana. Hän kertoo, että varovaisuus ja vastakohtaisuus Kekkoseen leimasivat Kalliokosken sodanjälkeistä poliittista työskentelyä. Vaikka Keski-Pohjanmaan piiri oli nostamassa hänet presidenttiehdokkaaksi, Kekkosen ”kuningastie” katkaisi Kalliokoskelta – kansanvallan puolestapuhujalta ja alkiolaisen periaatteiden noudattajalta – lopulta poliittisen tulevaisuuden. Sivuun työnnetty Kalliokoski ei voinut monien muiden lailla käsittää, että ulkopolitiikkaa käytettiin sisäpolitiikan lyömäaseena. Hänen alkiolaiseen ja kristilliseen ajatusmaailmaansa ”makeilu” itään ei sopinut. Kalliokoski halusi avoimia ja rakentavia suhteita Neuvostoliittoon ja pyrki vahvistamaan vapaan yhteiskuntamme perustuksia. - Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa Kalliokoski ei enää asettunut ehdokkaaksi.

Aspfors jatkaa, että maalaisliiton keskeisten vaikuttajien, Kalliokosken ja Kekkosen, poliittiset toimintatavat olivat jatkosodan kuluessa ja sen jälkeen poikenneet toisistaan huomattavasti. Molemmat ajoivat vilpittömästi isänmaan etua. Kekkonen ”halusi julkista toimintaa arvioitavan saavutettujen tulosten, ei niinkään käytyjen menettelytapojen valossa”, kun taas Kalliokoskella moraaliset vaatimukset koskivat menettelytapojen ja päämäärien lisäksi myös henkilökohtaista elämää. Alkiolaisena ja evankelisena Kalliokoski tähdensi usein, että yksityisen ja julkisen toiminnan täytyi olla sekä moraalisesti kestävää että hyväksyttävää. Omien vaikutusmahdollisuuksien tyrehtymisen lisäksi Kalliokosken tärkeimmät turhautumisen syyt kansanesustajakauteen 1958-1962 olivat perusalkiolaisen linjan murtuminen maalaisliitossa ja kommunistien vaikutusvallan kasvaminen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Linjanvedossa kommunismiin Kalliokoski korosti ihmisen vastuuta Jumalan ja ihmisten edessä, oikeudenmukaisuutta, itsensä kasvattamista, työn arvostusta, yrittämisen vapautta, isänmaallisuutta ja raittiita elämäntapoja. Alkiolaisuus oli hänen mielestään tehokkain keino kommunismin ja sen kovaotteisten toimintatapojen ehkäisemiseksi. (Raimo Aspfors 1997, 278-279).

Raimo Aspfors kuvasi Santeri Alkion ajatuksia ja testamenttia näin. Muistustus”Älkää unohtako köyhän asiaa” piirtyivät Kalliokosken työskentelyyn kokonaisvaltaisesti. Kalliokosken mielestä yhteiskunnalliset uudistukset ja epäkohtien poistamiset koituivat kansakunnan onneksi vain, jos ”niiden siunausta tuottava vaikutus varmistettiin kansalaiskasvatuksella”. Näin ihmisestä tuli vastuuntuntoinen ja saattoi hänet tietoiseksi sekä oikeuksistaan että velvollisuuksistaan. Kalliokosken Alkio-kuvan keskeisimmät elementit olivat oikeudenmukaisuus, yksilön eettinen vastuu, antikommunismi ja kristillisyys. Evankelisen uskon myötä Raamatun merkitys korostui Kalliokosken puheissa vanhimmiten yhä enemmän. Jumalan sanasta nouseva totuus ei ollut aina päättäjien ja yksityisen ihmisen mieleen paljastaessaan synnin ja heikkouden. Kalliokosken mukaan totuus oli kuitenkin paras lääke, koska se eheytti yksilön ja yhteisön elämää. Hän näki, että kirkon tehtävänä oli toiminta yhteiskunnan omanatuntona ohjaamassa oikealle tielle ja osoittamassa epäkohtia, jotka vaativat korjausta. Kalliokoski oli ennen kaikkea käytännön kristillisyyden opettaja: uskon tuli näkyä myös tekoina. (Raimo Aspfors 1997, 280.)

Maalaisliittolaisen aatteen hiipuminen 1960-luvulta alkaen
Yhteenvetona otsikkokysymykseeni vastaan seuraavaa. Santeri alkion aatteet saivat Pohjois-Pohjanmaalla kirkkaimman kukkeutensa Talvi- ja Jatkosodan sekä Lapin sodan aikana Koti-uskonto-isänmaa -periaatteina. ”Näihin nojaa maalaisliitto”, julisti Maalaisliitto vielä vuoden 1948 eduskuntavaaleissa Raamattuun ja Lakikirjaan nojaten. Yya-kausi alkoi. Kekkosen linja oli voittanut ja maalaisliiton linja hävisi. Kokoomuksen estäminen hallitusvastuusta alkoi 1966 ja sitä kesti vuoteen 1987. Puoluetuaki säädettiin 1967 pitämään ”oikean linjan” sanomalehdet pystyssä. Heikosti menestyvät maakuntalehdet alkoivat ostella paikallisväestön omistamia paikallislehtiä. Paikallisviestintä hiipui. Ylituotannosta syytetyn maaseudun alasajo alkoi heti demarien suuren vaalivoiton 1966 vaalivoiton jälkeen. Peltojen paketointi ja parhaassa työiässä olevan nuorison maastamuutto sinetöi maalaisliittolaisen aatteen riutumisen. SMP nousi puolustamaan sorrettua väestönosaa ”talonpojan tappolinjan” lopettamiseksi.