Uskonto- ja puoluepolitiikasta seurakunnassa
Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua Kuusamon kirkon ristin punaisesta väristä. Alkuaan Mika Flöjtin (vihr) aloitteen pohjalta virinnyt keskustelu on laajentunut keskusteluksi syntien anteeksiantamisesta ja siten vallankäyttöön liittyväksi asiaksi. Seppo Ervastin kirjoitus (KS 17.6.16) vei asian Kuusamon seurakunnan vallankäytön ytimeen eli siihen kenellä/millä liikkeellä ovat syntien anteeksiantamisen ja taivaaseen pääsyn avaimet. Jokainen vanhoillislestadiolaisuuteen omakohtaisesti perehtynyt kuusamolainen/koillismaalainen tietää, että taivasten valtakuntaan päästään vain vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Tältä perustalta nousee kysymys kuusamolaisista arvoista, ajallisesta elämästä ja iankaikkisuudesta, siis kuka määrää kirkossa ja kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei.
1860-luvulla Kuusamoon tullut vanhoillislestadiolaisuus sai nopeasti parannusta Kuusamon ajallisissa oloissa ja 1890-luvulla se pääsi keskeiseksi vaikuttajaksi seurakunnassa. Puoluepoliittiseksi tekijäksi se nousi jo säätyvaltiopäivien aikana ja vuodesta 1906 lähtien nimenomaan sosialismin ja jumalankielteisyyden vastustajaksi. Vanhoillislestadiolaisuuden vaikutus ja merkitys koko Pohjois-Suomessa valkoisen Suomen muotoutumisessa oli hyvin vahva kansalaissodassa, maailmansotien välillä ja toisessa maailmansodassa sekä sen jälkeenkin.
Vanhoillislestadiolainen liike oli kauan Kuusamossa yhtenäinen, suojeluskuntaa ja kommunimin vastaisuutta kannattava, raittiutta, ahkeruutta ja lähimmäisenrakkauttava ajava yhteisö. Liikkeen suurimpia vaikuttajia Koillismaalla olivat kansanedustaja ja saarnaaja K. A. Lohi (ml) Ranualta ja maanvijelijä A. K. Suoraniemi (kok) Kuusamosta. Suoraniemi oli merkittävä vaikuttaja koko lestadiolaisessa liikkeessä ja oli useaan kertaan ehdokkaana eduskuntavaaleissa. Hän oli Kuusamon lestadiolaisten ehdoton johtaja koko maailmansotien välisen ajan.
1930-luvun taitteen pula-aikana kärjistyivät niin poliittiset kuin uskonnollisetkin suhteet. SRK:n Rovaniemen kokouksessa 1931 asetuttiin edelleen kannattamaan kieltolakia. Nivalasta oli jätetty vastattavaksi kysymys, sopiiko kristityn kuulua pienviljelijäpuolueeseen. Kokous lausui toivomuksenaan, että kristityt välttävät puoluekiivautta, kristityt ovat edelleen entisellä myönteisellä kannalla suojeluskuntalaitokseen ja kirkon ja valtion välisiin suhteisiin. Kokouksen puheenjohtajana oli K. A. Lohi. Vaikka pienviljelijäpuoluetta ei päätöksessä mainittu, kokouksen suhde pienviljelijäpuolueeseen nähden oli torjuva. Pienviljelijäpuolue suhtautui kriittisesti jopa suojeluskuntiin, kun taas maalaisliitto ja kokoomus suhtautuivat niihin myönteisesti. Kansanedustaja K. A. Lohi oli kesällä 1930 vaatinut kommunismin lakkauttamista ja toimia myös pienviljelijäpuoluetta vastaan. Nyt Lohi sai Rovaniemen kokouksessa olla vanhoillisten kantoja muotoilemassa.
SRK:n Oulun kokouksessa 1933 saarnaaja A. K. Suoraniemi puhui taivaaseen johtavasta "yhdestä verisestä ovesta". Maailma tosin sanoo, että parhaat kaikista joukoista tulevat autuaiksi, mutta se on vale, hän sanoi. Oulun kokouksessa 1934 A. K. Suoraniemi toi saarnassaan tuomitsevasti esiin Kuusamon pikkuesikoisuuden, jota Kuusamossa on ollut vuodesta 1932 lähtien. Puhujain kokouksessa Oulussa 1934 kysyttiin, onko synninpäästöoikeutta SRK:n ulkopuolella? Kokouksen kanta oli, että "Pyhä Henki toimittaa virkaansa puhuvana ja vanhurskauttavana ainoastaan Jumalan valtakunnassa tapahtuvan, Pyhän Hengen saaneiden ihmisten julistaman evankeliumin, sovintosaarnan kautta". Kokouksen puhujina olivat mm. L. P. Tapaninen, O. H. Jussila, Väinö Havas, K. A. Lohi, A. K. Suoraniemi, Antti Poukkula ja Ville Suutari.
Vanhoillisten ja pikkuesikoisten kiista kärjistyi Kuusamossa kesällä 1935. Kirkkoherra Lauri Eerola oli antanut kirkon käyttöön kummallekin ryhmälle kesäseuroihin 5.-7.7.1935. Puhujaluetteloon oli merkitty vuoron perään puhujia molemmista ryhmistä. Taneli Kyhälän johtamat pikkuesikoiset hyväksyivät kirkkoherran menettelyn, mutta A. K. Suoraniemen johtamat vanhoilliset eivät. Suoraniemi johti joukkonsa Kansanopistolle, mutta kun se kävi väenpaljouden vuoksi ahtaaksi, Suoraniemi vei joukkonsa Suojeluskunnan talolle. Tämän tapauksen jälkeen vanhoillisten ja pikkuesikoisten tiet erosivat Kuusamossakin pysyvästi. Itse liikkeet olivat ajautuneet erilleen 1934. Pikkuesikoiset ottivat käyttöön nimen Rauhan Sana.
Vanhoillislestadiolaisuus oli Kuusamossa alun alkaen vahvasti yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kantaa ottava ja osallistuva. Kristityn tuli olla "kokonainen", hengellisesti ja elämäntavoiltaan esimerkilliseksi kelpaava. Uskonveljen hengellinen ja poliittinen ohjaus oli hyväksyttävää. Liike on ollut vahvasti talonpoikainen, mutta Kuusamon oloissa missä isojako oli kesken, maaomaisuudesta käytiin kovaa kiistaa valtion ja maanomistajien kesken. Autonomian ajan lopussa maalaisliitto ja vanhoillislestadiolaisuus löysivät toisensa, jopa torppareita ja mäkitupalaisia liittyi puolueeseen, jossa vanhoillislestadiolaisilla oli vankka valta. Koillismaalla nimenomaan K. A. Lohi teki työtä molempien liikkeiden hyväksi, kokoomuksessa ja vanhoillisissa taas A. K. Suoraniemi.
Pikkuesikoisuus ja pienviljelijäpuolue löysivät toisensa 1930-luvun alun laman keskellä. Taneli Kyhälä nousi molempien liikkeiden johtajaksi. Hän menestyi vaaleissa hyvin, mutta ei kertaakaan yltänyt eduskuntapaikkaan, kuten ei Suoraniemikään. Jo lapsuudessani ihmettelin, miksi "Kyhälän seuroja" väheksyttiin, niitä ei pidetty "taivaaseen johtavina". Nyt tutkimusteni perusteella tiedän, että tätä väheksyntää syötettiin valtapoliittisista syistä kahdesta leiristä. Kyhälän liikkeen eduksi on sanottava, että se kokosi köyhiä ja syrjittyjä siipiensä suojaan. Poliittinen ja uskonnollinen liike antoi kodin niille, joita SRK ja maalaisliitto-kokoomus eivät syystä tai toisesta halunneet suojiinsa. Nämä yleensä pienen manttaaliosuuden omistavat ihmiset olivat poissa kommunistien ja sosialistien joukoista. Heidän työnsä porvarillisen Kuusamon hyväksi on merkittävä. Ja uskonsa mukaisesti hekin ovat uskoneet "Jeesuksen nimessä ja veressä". Taivasten valtakunnan ovimiehet eivät onneksi asune Kuusamossa, vaikka siltä on kauan näyttänyt.
Kiintoisaa on ollut seurata kollegani Seppo Ervastin tietä uskonnossa ja politiikassa. Hän on aina puolustanut maalaisliiton, kokoomuksen ja vanhoillislestadiolaisuuden valtavirtaa ja varonut tuomasta juurikaan mitään kriittistä esille. Viimeisimmässä kirjoituksessaan (17.6.16) Ervasti valottaa kirkon ristin kysymystä asiallisesti, mutta papillisella varmuudella hän heilauttaa tuomion viikatettaan perussuomalaisten ja vihreiden suuntaan aivan kuin hän epäilisi näiden vakaumusta. Ne ovat synkkiä kaikuja sukupolvien takaa.
Kirkollisiin luottamustehtäviin seurakuntalaisten valitsemat henkilöt ovat yhtä oikeutettuja sanomaan ja vaikuttamaan kuin kirkon työntekijätkin. Me tämän ajan ihmiset tietäen tai tietämättämme heijastelemme menneisyyden tuntoja ja käsittelemättömiksi jääneitä asioita. Hoitamattomat asiat kun pyrkivät pintaan niin kauan kunnes ne käsitellään loppuun. Niitä sukutasolla yhäkin hallitun Kuusamon uskon ja politiikan saralla on valitettavan paljon.