12.10.2013

Suomelle kunnianhimoinen Jäämeren -politiikka

Euroopan unionin myötä Pohjois-Suomi on unionin reuna-alueelle jääneenä kärsinyt valtavia taloudellisia menetyksiä. Sen seurauksena suuria kaupunkejakin jo koskettavat sosiaaliset ongelmat nousevat esiin. Koska maailman taloudellinen painopiste on yhä enemmän idässä, on Euroopan pyrittävä lujempaan kaupalliseen yhteistyöhön paitsi USA:n myös Venäjän ja Kiinan kanssa. Nimenomaan Pohjois-Suomen ja erityisesti itäisten rajaseutujen etu on, että Suomi pyrkii palauttamaan yhteytensä Jäämerelle, jotka sillä ovat historiallisesti olleet vuoteen 1944 saakka.

Ruotsi-Suomen ulkopolitiikka tähtäsi Kustaa Vaasan ajoista lähtien Jäämerelle ja Vienaan. Kaarle IX jatkoi samalla linjalla, mutta Kustaa II Aadolf käänsi valtakunnan huomion Saksaan ja siellä 30-vuotiseen sotaan. Kaarle XI lähti 1600-luvun lopulla levittämään asutusta Lappiin antamalla vuoden 1673 asetuksellaan verovapauden ja vapautuksen sotaväestä Lappiin asettuville uudisasukkaille. Muun muassa Kuusamo ja Itä-Lappi saivat pysyvän talonpoikaisasutuksen. Aluepolitiikka oli syntynyt.

Koilliset rajakunnat vastasivat Kustaa III:n kanssa tekemänsä knihtisopimuksen mukaisesti itse puolustuksestaan Ruotsinvallan loppuun asti. Uudet asutuksen mukaiset rajat vedettiin Suomen ja Venäjän kesken 1833-1849. Tämä itäraja oli voimassa Suomen itsenäistyessä vuonna 1918. Raja siirtyi jälleen lännemmäksi Stalinin aggression seurauksena vuosina 1940 ja 1944.

Miksi puhun tästä rajahistoriasta? Siksi, että se kertoo siitä mikä merkitys Suomen valtakunnalle on ollut vahvasta idän- ja Jäämerenpolitiikasta, avoimesta itärajasta ja hyvistä suhteista Venäjään. Koillis-Suomen taloudelliset olot ovat olleet parhaat avointen rajojen vallitessa. Autonomian ajan loppu (n. 1900-1917) oli Kuusamolle ja Kuolajärvelle historiansa paras. Tukit huilasivat Maanselän vedenjakajan mukaisesti itään ja länteen. Alueella toimi suomalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia ja venäläisiä tukkiyhtiöitä. Työllisyys oli hyvä ja rajakunnat olivat kansainvälisiä.

Vuoden 1918 sota katkaisi yhteydet. Kuusamo ja Kuolajärvi menettivät taloudelliset mahdollisuutensa. Ennen avoimesta rajasta tuli suljettuna kirous. Vauraat rajakylät ja kirkonkylätkin alkoivat näivettyä. Toisen maailmansodan aluemenetykset veivät Sallalta ja Kuusamolta elinkelpoisuuden. Kuusamolle antoi 1950-luvun isojako kymmenen vuoden jatkoajan, sitten alkoi alasajo, joka jatkuu.

EU:sta odotettiin monessa mielessä pelastajaa. Siitä ei sitä tullut. Kylien, pitäjien ja nyt jo kohta Oulunkin näivettymistä seurataan huolestuneina. Raha ja työ ovat paenneet, EU:n komissaarit kohtelevat syrjäseutuja pahemmin kuin Neuvostoliiton komissaarit alueitaan. Vihreä politiikka on näivettänyt taloudellisen toiminnan Itämerellä. Metsät on suojeltu ihmiseltä niin, ettei niitä voi käyttää mihinkään. Teollisuus on häädetty pois. Pienyrittäjille ei anneta tilaa vapaasti hengittää ja toimia. Kaupan ja elinkeinojen vapaus on hirtetty.

Katseet kääntyvät etelässäkin pohjoiseen. Suomen hallitus vihdoinkin pohtii Jäämeren politiikkaa. Toiveet ovat elinkeinoministeri Jan Vapaavuoressa, joka näyttää olevan ainoa Suomen työllisyydestä ja taloudesta huolta kantava ministeri. Jos unionissa aiotaan olla, EU on saatava luotavan Suomen aktiivisen Jäämeren politiikan tukijaksi. Jos se siihen lähde, on syytä hankkiutua EU:sta kipinkapin ulos ja hankkia Suomelle satama Jäämeren rantaan, sinne Jäämeren laivasto öljynporausta ja kuljetuksia varten. Jäämerelle Rovaniemeltä tai Sallasta yksityinen tai valtion rautatie hoitamaan kuljetuksia. Vihreälle huuhaamaiselle näivetyspolitiikalle, jonka synkästä ytimestä on viime päivinä saatu näyttöä, on Suomessa pantava loppupiste.