Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €


3.11.2013

Miksi painettu lehdistö hiipuu?

Pääministeri Jyrki Katainen (kok) leikisti surkuttelee painetun median hiipuvaa tilaa ja pohdiskelee ongelman ratkaisua. Ensimmäinen ja helppo ratkaisu olisi poistaa lehtitilausten arvonlisävero. Mutta sitä hän ei tee, vaikka veron mediaketjuissa aiheuttamat vahingot ovat veron tuottoa monin verroin suuremmat.

Miksi sanomalehdistö, neljäs valtiomahti, on kovaa vauhtia kadottamassa valtansa? Syy on osin tekniikan kehittymisessä, mutta enemmän sanomalehdistön omistuksessa ja sisällössä. Sanomalehdistö on pahoin laiminlyönyt lukijoiden tahdon ja tarpeet. Enää ei palvelulla lukijaa, vaan pyritään olemaan lukijain käskijöitä ja oppimestareita. Miten tähän on tultu?

Painettu sanomalehti syntyi jo 1600-luvulla, uutisten välittäjiksi ja mielipiteiden tulkiksi, mutta myös kansanvalistajiksi ja tiennäyttäjiksi. Suomessa sanomalehdistö kasvoi juuri venäläisen sortokauden alla. Lehdistön myötävaikutuksella taisteltiin maahamme maailman eturivin kansanvalta (1905-1906), itsenäisyys (1917-1918), laaja kansansivistys, sosiaaliturva, koko hyvinvointivaltio.

 

Lehteä toimitettava lukijain tarpeista käsin, lukijan ehdoilla

Sanomalehtien kautta kansalaiset saivat äänensä kuuluviin. Sanomalehdistä poliitikot löysivät uudistustarpeet ja vaalivaltit, tarjosivat omiakin tavoitteitaan kansan vaaleissa valittavaksi. Eduskuntaan päästyään edustajat ja puolueet säätivät lait, joita lainkuuliainen valtion ja kuntien virkamiehistö toteutti ja riippumattomat tuomioistuimet valvoivat lakien noudattamista ja kansan pysymistä yhteisesti päätetyllä tiellä. Kansanvalta toimi niin hyvin, että kansamme oli valmis sitä sodissa 1939-1945 puolustamaan.

Toisen maailmansodan jälkeen sanomalehdistö laajeni paikallislehtien valtavan lisääntymisen myötä. Siihen oli monta syytä: yleisen sivistystason kasvu ja elinkeinoelämän monipuolistuminen, kaupan ja palvelujen kasvu, joka antoi paikallislehdille hyvän ilmoituspohjan. Vielä vaikuttivat kotiseuturakkaus, paikkakuntien yhteistyön tarve mm. alueen oman kansanedustajan saamiseksi ajamaan pienalueen etuja valtioon päin.

Paikalliset urheiluseurat, taiteen ja muiden alojen yhdistykset tarvitsivat välineen, jossa saada saavutuksensa kaiken kansan nähtäville. Oman nimen näkeminen lehdessä oli monen alan ihmisen innoittaja hänen pyrkiessään elämässä eteenpäin ja löytämään lahjansa.

Merkittävä lehden perustamisen motiivi oli se, että sodasta vapautuneet TK-miehet halusivat jatkaa rauhan töissä samalla alalla. Heidän ympärilleen syntyivät paikallislehtiyhtiöt. Lehti oli paikallisen väestön tiiviissä kontrollissa. Osinkojen jakoa ei tavoiteltu. Lehti oli yhteisön palvelija, alueensa ihmisten tahdon tulkki ja työkalu. Alueen valta kanavoitui lehden kautta ylöspäin.

 

Lehdet ovat irronneet lukijainsa reaalimaailmasta “Euroopan utopian” tavoittelijoiksi

Miten tähän nykytilaan on tultu, kun lehdistö rapistuu? Lehdistön ongelma on sama kuin sähköistenkin välineiden: ne eivät toteuta kuluttajien tahtoa, vaan jotakin ylempää - mielestään ylevämpää! - tahtoa. Tämä kehityssuunta alkoi yhteiskunnan rakennemuutoksen myötä, mutta on se seurausta myös poliittisesta ja alun perin ulkopoliittisesta kehityksestä.

Urho Kekkonen tarvitsi ulkopolitiikalleen “kansan enemmistön” tuen. Hän tarvitsi myös syntipukin, jota voi lyödä myös sisäpolitiikassa ulkopoliittisin syin. Tämä syntipukki oli kokoomus. Vaalivoitotkaan eivät tuoneet hallitusvaltaa kokoomukselle, jonka niukaksi jäänyt hallituskokemus heijastuu kohtalokkaina tämän päivän virheinä.

Puoluetuki ja puoluelehtien tuki olivat aseet. joilla Kekkonen piti kurinalaisuutta yhteiskunnassa yllä. Kansanvalta, etenkin paikallisvalta, alkoi murentua, koska kansanedustajaehdokkaat ja ennen kaikkea kansaneduskuntaan päässeet olivat puoluetuen kautta puolueidensa vankeja - ja elättejä. Heidän ei tarvinnut enää juurikaan piitata valitsijainsa tahdosta eikä juuri kulkea kansan parissa. Riitti kun puolue hänet hyväksyi.

Mediavalta siirtyi yhä tiiviimmin Helsinkiin puoluetoimistoihin ja eduskuntaryhmiin ja maakuntapääkaupunkiin ja sen poliittisille äänenkannattajille. Vaikka niillä ei olisi ollut paljon tilaajiakaan, verovaroin voitiin vaalien alla ja vaalien välilläkin iskeä puolueen tahtoa piirin alueelle, ilmaisjakeluna koko väestöön. Samoin voitiin, kun lehden levitystä verovaroin tuettiin, polkuhinnoin imuroida ilmoitukset paikallislehtien alueelta. Varsinkin keskustapuolue oli tässä innokas. Kriittiset paikallislehdet voitiin kunnallisin ilmoitusboikotein, toisinajattelevien mustamaalauksella ja kansalaisia valvomalla saattaa ahdinkoon ja ostaa lehti puoluerahalla “kotiin”.

Oulun läänissä oli “Liitto” -lehti kauan kummajainen: sen levikki ja kannattavuus oli kehno, mutta se silti kykeni ostamaan maakunnan yksityiset paikallislehdet yksi toisensa perään pois. Nyt ne ovat Suomenmaan “omistuksessa” ja verovaroin tuettu peli jatkuu.

Kaupan keskittyminen ja medioiden ketjutus vei paikallislehdiltä toimintaedellytykset

Kaupan alan keskittäminen ja TK -miesten eläkkeelle lähtö ovat 1980-luvulta lähtien hävittäneet pienalueiden omistamat paikallislehdet. K- ja S-ketjut ovat hävittäneet kylien ja kirkonkylienkin yksityis- ja osuuskaupat. Ilmoittajia on kaksi. Niiden avulla ei kovin monipuolista talous- ja kulttuuripolitiikkaa paikkakunnilla harjoiteta.

Jyrki Kataisen hallituksen “sote- ja kuntapoliittinen uudistus” tappaa pienkunnista ja pientalousalueista viimeisetkin. Itä- ja Pohjois-Suomen maaseudut ovat tyhjät aatteista ja ihmisistä. Tämä kaikki on ollut tietoinen valinta. Pelkistetysti sanoen: tämä on kokoomuksen ja demarien kosto Kepun pitkälle valtakaudelle sen katkaisemiseksi.

Kansanvallan kannalta mediakenttä oli nähdäkseni paras sodan jälkeisellä kaudella aina 1980-luvun loppupuolelle asti. Se oli kolmiportainen: valtakunnallinen, maakunnallinen ja paikallinen. Paikallismediat olivat paikallisessa omistuksessa ja kontrollissa. Niitä täydensivät 1985 alkaen syntyneet paikallisradiot.

Puoluevalta yhdessä Ylen kanssa tappoi paikallisradiot sillä yksinkertaisella valtion valinnalla, että luvat myönnettiin niin laaja-alaisille toimijoille, että paikallisradion idea katosi. Syntyi maakunnallisia, sitten valtakunnallisia, sitten kansainvälisiä radioketjuja, joiden toiminta-ajatus on pelkkä rahan ansainta.

 

“Väärä politiikka” nostattanut perussuomalaisten kansanliikkeen

Sama kaupallisuuden ylivalta ja sisällöstä piittaamattomuus on myös nykyisen printtimedian piirre ja ongelma. Ylevero on tehnyt Ylestä lyömättömän hallituksen median. Kriittisyys on siinä tarkkaan valikoitua. Kansanedustajatkin ovat yhtiön vankeja, eivät sen valvojia.

Sanomalehdistö on kuristanut itsensä sillä, että se on vapaaehtoisesti luopunut neljännen valtiomahdin asemasta. Tämä on tapahtunut EU:n myötä.

Sanomalehdistö - Helsingin Sanomat etunenässä - oli viemässä Suomea EU:hun. Neuvostovallan aikana oli opittu seuraamaan kaikessa tiedostuksessa Helsingin Sanomia: mistä HS kirjoitti, siitä voi jokainen syrjäperän lehtikin kirjoittaa.

EU:n myötäjuoksijamediat alkoivat käyttää johtavia toimittajiaan “opintomatkalla” Brysselissä. Sieltä tultuaan he katsoivat kuuluvansa Uuden Euroopan eliittiin, jonka pyhä tehtävä on alueellaan edistää Unionin jäsenyyttä, ja kun se oli saavutettu, heistä on tullut kuin EU:n virkamiehiä, jotka kirjoittavat EU:sta vain myönteistä ja leimaavat tolloiksi ne, jotka unionia vähänkin arvostelevat.

Perussuomalaisia arvostellessaan he eivät myönnä tai tajua sitä, että he itse ovat toimillaan nostaneet perussuomalaisia äänestäneet maan toiseksi/kolmanneksi suurimmaksi kansanliikkeeksi. Väärä politiikka on tuottanut heidän kannaltaan väärät vaali- ja galluptulokset.

 

“Väärän politiikan” harjoittaja Helsingin Sanomat maksaa levikillään virheitään

Merkittävin “väärän politiikan” harjoittaja on Helsingin Sanomat. Ennen EU-äänestystä se otti lukijaa ärsyttävän “kansan käskyttäjän” roolin saadakseen Suomen “Eurooppaan”, “kotiin”. Kansalaisesta varsin pian tuntui, että ainakin meitä, maakuntien ihmisiä, huiputettiin.

Meille myydyn unelman mukaan Suomesta piti tulla “maakuntien Suomi”, jonka maakunnat olisivat suoraan yhteyksissä Eurooppaan. Näin kansallisvaltio Suomi saisi lisäarvoa ja “maakuntien Suomena” se olisi yhä suurempi rikkaus Euroopan kansojen yhteisössä.

Toisin on käynyt. Brysselin “kansankomissaarit” alkoivat ajaa omaa “Euroopan ideaansa”, joka pian osoittautui pelkäksi valhekuplaksi. He tavoittelevat kommunistivaltiota, jossa velat olisi jaettu yhteisenä lahjana Euroopan kansoille ja varat näitä velkoja tasattaessa. Kansallisvarallisuudet, meiltä puut, metsät, vedet ja malmit pantiin kansainvälisten lahjoitusten myötä ylikansallisten yhtiöiden anastettaviksi paikallisväestön ja kansallisvaltion pystymättä mihinkään rosvouksen muotoon puuttumaan.

Kansallisvaltio Suomi oli pian riiston kohteena. Maan hallitukset ovat katsoneet tätä kaikkea köyhtymistämme sivusta. Suurvallat Saksa ja Ranska pitävät ohjia tiukasti näpeissään. “Vähävelkainen Suomi” on saatu jäsenmaksun nettomaksajiksi ja hulttiomaiden pankkivelkojen maksajaksi ja takaajaksi.

Tähän johtajamme ovat asiamme päästäneet siinä itsekkäässä toivossa, että kansalliset johtajamme pääsisivät “Euroopan ytimeen”, joka tarkoittaa: hyvään virkaan EU:ssa.

Helsingin Sanomat maamme suurimpana lehtenä on tästä kehityksestä keskeisesti vastuussa. HS unohti kansamme tahdon ja kansallisen edun. Nuorsuomalaisuus, joka niin monessa kansamme historian vaiheessa on ajanut kansallista etuamme, on keskeisessä EU-valinnassaan tehnyt väärän valinnan syöttäessään jäsenyyttä ja moittiessaan unioniin kriittisesti suhtautuvia.

“Puolueettoman HS:n” tilaajana koin tulleeni loukatuksi, kun HS myös presidentinvaalien aikana ajoi röyhkeästi ja näkyvästi ehdokas Pekka Haavistoa Suomen presidentiksi. Tämän asennoitumisensa myötä HS syötti lukijoilleen arvoja, joita enemmistö ei kokenut oikeaksi, kuten vaalitulos osoitti. HS oli jälleen väärässä. Kun levikki on jo pitkään laskenut, HS saa siitä syyttää yksinomaan omia vääriä valintojaan.