Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €


Globalisaation maksajat mullistavat politiikan

Globaali talous, ilmastonmuutos, kansainvaellukset. Mihin maailma, mihin Suomi muukalaisten kritiikitön vastaanottomaa on menossa? Loputtomasti kysymyksiä, mutta yhden käskyttäjän tahtiin Euroopassa mennään. Euroopan Unionin.

EU käskee ja Suomi tottelee ja maksaa. Näinkö aina vain, loputtomiin? Tai ainakin näköpiirissä hämäränä näyttäytyvään 2050-lukuun saakka. Ja varmuudella siitäkin eteenpäin, jos EU-jäsenyys jatkuu ja jos Suomen itsenäistä valtiota on edes olemassa.

Annammeko näin mennä? Onko EU:n liittovaltiopolitiikan arvostelijoiden aika ohi? Onko kansallismielisten linja häviämässä taistelun liittovaltiolaisille Suomessa ja EU:ssa ja globalisaatiolle koko maailmassa?

Ei ole. Valoa on näkyvissä. Uusimmassa kulttuurilehti Kanava -lehdessä 5/2021 tutkijat Aleksi Kalenius, Jussi Ahokas ja Vertti Kiukas ounastelevatkin, että globalisaation häviäjät mullistavat politiikan. Tutkijat toteavat, että globaali talous on ajanut kansallisvaltiot kustannuskilpailuun, jossa työehdot joustavat ja epävarmuus lisääntyy. Asetelman häviäjien uhrimieli haihtuu, kun luvattuja palkintoja ei tulekaan. Se kärjistää politiikkaa.

Demokratiassa intergraatio ei etene pakkotoimin
Mainittujen tutkijain kirjoituksen lähtökohtana on turkkilaisen juutalaissyntyisen ekonomistin, Harvardin yliopiston kansainvälisen politiikan taloustieteen professorin Dani Rodrikin (s. 1957) tutkimukset.

Rodrikin mukaan globalisaation pulma syntyy kolmen tekijän, talouden, oikeuden ja poliittisten päätösten vuorovaikutuksesta. Talouden integraatio edellyttää kansallisten talousjärjestelmien ylittämistä. Polittisoikeudellinen järjestelmä kykenee säätelemään taloutta vain, jos säätelyjärjestelmä kattaa koko talouden - tai ainakin riittävän osan siitä.

Talouden reunaehdoista voidaan kansallisella tasolla päättää vain, jos ollaan valmiit uhraamaan rajat ylittävä taloudellinen integraatio. Globaalin talouden sääntely on mahdollista vain uhraamalla kansallisvaltion suvereniteetti.

Kansallisen suvereniteetin murtamisen ääripäässä häämöttää kattava globaali hallinto. Myös EU:n kaltaiset alueelliset rakenteet sekä kansainväliset sopimukset ovat askelia kohti kansallisvaltiota laajempaa demokraattista hallintaa.

Tähän totean, että Marin hallitus ärhentelee suuriäänisesti ”oikeusvaltioperiaatteesta” Suomea suuremmille valtioille Puolalle ja Unkarille ymmärtämättä millaista vahinkoa hallitus tekee sekä Suomen ulkosuhteille että EU:n eheydelle.

Demokratiassa integraatio ei etene pakkotoimin. Marinin hallitus siis toimillaan hajottaa EU:ta ja heikentää globalisaatiota, mikä tietysti kansallismielisten kannalta on hyvä asia.

Kansallisvaltiot sopeutuvat integraatioon parhaiten vapaaehtoista tietä
Professori Rodrik hahmottaakin globalisaatiolle kaksi vaihtoehtoista kehityssuuntaa. Toisessa globaali hallinta laajenee ja sekä taloudellinen että poliittinen integraatio syvenevät.

Toisessa vaihtoehdosssa globaali hallinta on löyhää, mutta kansallisvaltiot sopeutuvat oma-aloitteisesti kansainvälisen talouden integraation asettamiin vaatimuksiin.

Toisin sanoen, integraation on lähdettävä kansasta. Tavoitteiden tulee olla kansalaisille selkeät, kaikkien ryhmien kannalta perusteltuja.

Tähän on todettava, että Suomea on viety EU:n liittovaltiota kohden pikemminkin salakavalasti kuin julkisesti ja kansalta kysyen. Vasta viime vuosina on Suomessa julkisesti alettu pakon edessä tunnustaa, että itsemääräämisoikeudestamme on suuri osa mennyt EU-jäsenyyden aikana. Mitä hyvää on saatu vastapalvelukseksi kaikille. Jos oltaisiin tyytyväisiä, kansallismielinen puolue ei olisi kannatukseltaan kärkisijoilla.

Tämä tie on ollut virheellinen, enemmän vahinkoa kuin hyvää huonompiosaisille tuottava.

Globalisaatio jakaa kansat voittajiin ja häviäjiin
Mainitut suomalaiset tutkijat toteavat, että globalisaatio jakaa ihmiset voittajiin ja häviäjiin. Vaikka kansainvälisen kaupan kokonaisvaikutus on positiivinen, tuotannonalat ja ihmiset hyötyvät siitä eri tavoilla. Globalisaation ensi vaiheessa kaupan avautuminen kasvatti kokonaishyvinvointia niin paljon, että kasvavaa hyvinvointia riitti niillekin, joiden odotettiin pitkällä aikavälillä kärsivän muutoksesta.

Pohjoismainen talous- ja demokratiamalli näytti sopeutuvan muutokseen ja jopa hyötyvän siitä, mutta kun avointa taloutta koetettiin edistää vientiä edistävällä politiikalla, kansallisilla markkinoilla toimivia jäi katveeseen aina vain enemmän. Työttömien ja syrjäytyjien määrä on ollut suuri ja jäänyt pysyväksi.

Tutkijat kysyvätkin, että kun kauppapoliikka ja EU-politiikka tulevat hyvin lähelle kansallisia poliittisia jakolinjoja, kyse ei enää välttämättä olekaan Suomen edusta, vaan kamppailusta siitä, mikä on se Suomi, jonka etua puolustetaan?

Onko verokilpailu uhka yhteiskuntamallille vai tervetullutta kiristystä tehottomalle ja pöhöttyneelle julkiselle sektorille? Tähän huomautan, että Marinin hallitus ei tee elettäkään kotimaisen työllisyyden parantamiseksi, mutta kiristää ilmastonmuutoksen varjolla verotusta ja on valmis luovuttamaan suomalaisten yksityiset metsätkin EU:n valvontaan ja pitkässä juoksussa ”EU:n yhteiseen omistukseen”.

Jos politiikka ja kansalaisten tahto eivät kohtaa, ihmisten on valittava politiikan ja demokratian välillä”
Tutkijat huomauttavatkin, että puhe vaikeista valinnoista alkaa tuntua rienaukselta, kun omat vaikeudet vain jatkuvat, mutta uhrauksilla ostettu parempi tulevaisuus ei koskaan koita. Mitä pidemmälle poliittinen tyytymättömyys etenee, sitä suurempia riskejä kansalaiset ovat valmiit ottamaan hakiessaan poliitikkoa, joka on valmis vastaamaan esitettyyn huutoon.

Tutkijat Kalenius, Ahokas ja Kiukas tulevat johtopäätökseen, että globalisaatiokehityksen seurauksena yhä useammassa maassa voidaan perustellusti puhua fasismin palaamisesta poliittiseksi uhaksi. Se kertoo, kuinka epätoivoisesti kansalaiset ovat päätyneet hakemaan toivoa siitä, että tulevaisuus voisi olla toisenlainen.

Yhdenkään kansalaisen tai minkään ryhmän ei voida odottaa jatkuvasti uhraavan omia tavoitteitaan ja etujaan toisen hyväksi. Poikkaustilanteissa ihmisillä on valmiutta joustaa, kun vastineena siintää mahdollisuus saavuttaa jotakin hyvää. Jos politiikka ja kansalaisten tahto eivät kohtaa, ennen pitkää on valittava tehdyn politiikan ja demokratian välillä. Molempia ei voi saada.

Kysymys on ihmisyydestä kansallisesti ja globaalisti
Yhteenvetona totean, että EU-jäsenyyden aikainen taloudellinen, oikeudellinen ja valtiollinen kehitys on noudattanut YK:n opastuksella ja sen suosituksin edistettyä globalisaatiopolitiikkaa, jonka tavoitteena on ollut koko ihmiskunnalle aikaisempaa rauhallisempi ja sosiaalisesti oikeudenmukaisempi maailma. Vauraammat ovat antaneet köyhemmille ja koettaneet edistää huonompiosaisten asiaa.

Tässä globalisaatiokehityksessä on koetettu yhdenmukaistaa Eurooppaa ensin vapaakauppa-alueena, sitten laajentaen yhdentymistä yhä usemmaille yhteiskunnan aloille. Kuitenkaan hyvinvoinnin kasvua ei ole missään maassa onnistuttu jakamaan tasaisesti niin, että hyväosaisuus ja tyytyväisyys olisi tavoittanut edes väestön enemmistön saati kaikkia.

Luonnonolot ovat viime aikoina heikentäneet juuri köyhimpien ja huono-osaisempien asemaa. Tyytymättömyys kaikkialla, myös Suomessa on kasvanut.

Millaista Suomea suomalaisten pitäisi rakentaa ja millaista politiikkaa tulisi harjoittaa? Kannattaa ottaa oppia Israelista, sen demokratiasta, korkeasta elintasosta ja yhteiskunnan turvallisuudesta. Maa pitää huolta puolustuksestaan ja kansalaiskasvatuksestaan. Juutalaiset tiedemiehet ja -naiset ovat maailman huippua edelleen. Tässä puheena oleva professori Dani Rodrik on juuriltaan ns. sefardijuutalainen, Iberian niemimaalta Espanjasta 1490-luvulla karkoitettujen juutalaisten jälkeläinen. Juutalainen on sekä kansallismielinen että globaali ihminen.

Yhteiskuntapolitiikassa viime kädessä on kysymys demokratiasta ja ihmisyydestä eli siitä, miten kohtelemme itseämme ja läheisiämme kansallisvaltioiden sisällä ja maailmanlaajuisessa yhteisössä.