7.7.2013
Valtaeliittimme jähmettynyt pysähtyneisyyden tilaan
Suomalainen valtaeliitti ja mediakin piileskelevät EU:n selän takana. Vedotaan milloin mihinkin epämääräiseen unionin direktiiviin, joka muka määrää tekemisemme. Tosiasiassa Suomen hallinnon, median ja kansalaistenkin päätäntävalta omista asioistamme on paljon laajempi kuin meille uskotellaan. Sitä valtaa ei ryhditön valtaeliittimme käytä.
Suomalaisista syyllistetään maahanmuuttoon liittyvistä “vihapuheista“. Moniarvoinen keskustelu puuttuu, kun asiallinenkin arvostelu tukahdutetaan. Tosiasia on, että maahanmuutto on liian löysää. Löysyys leimaa myös faktoja. Suomalaisia on peloteltu työvoimapulalla jo puoli vuosisataa, eikä se vieläkään ole tullut. Omat nuoremme syrjäytyvät, kun voimavaroja suunnataan sellaisten ulkomaalaisten paapomiseen, jotka eivät koskaan ole maksaneet, eivätkä luultavasti koskaan tule maksamaan Suomeen veroja.
En ymmärrä miksi esimerkiksi Helsingin Itäkeskuksen katukuvassa on valkoihoinen vähemmistönä keskellä arkipäivää. Selittyykö se sillä, että valkoihoiset suomalaiset ovat tienaamassa veromarkkoja ja tummaihoiset ovat sinnikkäästi hakemassa työtä. Jos tämä asutuksen tulos on tietoinen valinta, voitaneen sitä perustella natsimaisella rotuhygienialla, jonka tavoitteena on parantaa suomalaisia geenejä. Jos perusteena on “monikulttuurisuus”, valinta on virheellinen, sillä monikulttuurisuus ei ole missään onnistunut, vaan on johtanut ristiriitoihin laajasti pohjoismaissa. Tämä on huonoa hallintoa.
Jos EU vaatii moista, miksi Baltian maissa, Puolassa ja jopa Suur-Saksan pääkaupungissa Berliinissä värillisten määrä ei erotu katukuvassa. Värilliset ovat kaikkialla vähemmistönä ja he tekevät työtä uudessa isänmaassaan ja puhuvat maan valtakieltä. Kotoutus onnistuu, kun tavoite on koulutuksessa onnistuminen.
Katukerjäläisiä ei muissa maissa juuri näy. Sen sijaan itsenäisiä, laillisia yrittäjiä on katusoittajina, -taiteilijoina, sirkustemppuilijoina ja muina katuelämän virkistäjinä runsaasti. Kerjäläisen saattaa nähdä kirkon edustalla, siinäkin laillista ansiotyötä tekemässä.
Suomalainen kummallisuus on myös oman kulttuurin ja uskonnon väheksyminen. Valtaeliitin ja median päätehtävänä näyttää olevan kirkon perustan murtaminen, vaikka kirkko tekee laajaa hyväntekeväisyystyötä ja säästää näin valtion ja kuntien varoja. Kun kommunismi ei kyennyt murtamaan kristinuskoa ja kirkkoa väkivalloin, Suomen julkinen valta näkyy siihen tietoisesti pyrkivän, seurauksista piittaamatta. Toisin on entisissä kommunistimaissa ja Saksassa. Kansallisia arvoja vaalitaan. Tuhottuja kirkkoja ja museoita korjataan. Sotavanhuksia arvostetaan. Eläkeläisiä ei syyllistetä.
Saksassa DDR ja Stasi ovat humorististen pilkan kohteita. Spreen varrella Berliinin muurin äärellä seisoo monta sataa metriä pitkä pätkä muuria katutaiteilijain vapaan ilmaisun alustana. Suuret valokuvat himokkaasti suutelevista tovereista Leonid Brezhnevistä ja Erich Honeckerista lyövät hilpeän homoleiman NL:n ja DDR:n julkisivuun tämän päivän Saksassa. Suomessa on toisin. DDR ja Stasi ovat yhä ehtymättömän viher-kommunistisen homopolitiikan lähde. Saksa nauraa kaikelle tälle, mutta Suomen valtapolitiikka on edelleen sen kanssa tosissaan. Eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen valvoo kassakaapissaan Stasin tosikkomaista perintöä, johon viher-kommunistinen politiikkamme edelleen nojaa. Ihmetellään, miksi taloutemme ei toimi, vaikka poliitikkojenkin pitäisi tietää, että vain vapauden ilmapiirissä kukkivat kauneimmat ja parhaita hedelmiä tuottavat kukat.