Kullervon tarina – ”suomettumisesta” ja YYA-ajasta irtautuva
kansalliseepoksen helmi

Kalevala, Kullervon tarina -nimistä elokuvaa on esitetty elokuvateattereissa jo hyvän aikaa. Katsoin elokuvan Tuiran teatterissa Starissa lauantai-iltana. Katsomo oli täynnä väkeä. Kahden ja puolen tunnin istunnon aikana katsomosta ei irronnut ainuttakaan julkista kommenttia. Väki poistui kohteliaasti toisiaan kohden käyttäytyen.

Miksi katsojat kuitenkin täyttävät ison salin kahdesti illassa, ilta toisensa perään? Lukemani monet julkiset kiittävät arvostelut vakuuttavat, että elokuva on sisällöltään mukaansa tempaava, kansalliseepos Kalevalaa uudella, nykyaikaan sopivalla tavalla avaava ja selittävä. Kansa- ja peruskouluissa luettu Kalevala näyttäytyy nyt reaalimaailmaan istuvaksi, koska Kalevan kansan eli suomalaisten keskinäisten kiistojen lisäksi nimetään ja näytetäänkin omia heimoja pahemmat viholliset, venäläiset.

Oman aikamme Euroopan sotatilaan ja ”ikiviholliseen” saadaan syvyyttä, kun katsojat viedään Suomen heimojen elämään Karjalan 1100-luvulle jKr. aikaan, jolloin roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kristinusko jo vaikuttavat, mutta jossa Kalevan kansan vanha pakanauskonto maailman luomisineen ja kuolemanjälkeisine uskonkäsityksineen on vallalla. Ollaan siis idän ja lännen välisen taistelun keskiössä, kuvauspaikkana Ylä-Karjalan Nurmes ja Liettua. Mahtavia maisemia nähdään ja koetaan.

Kansallisrunous on kasvattanut kansaamme autonomiaan ja itsenäisyyteen

Suomen kansalliseepoksen Kalevalan runokertomukset ovat ikivanhaa perua. Kirjalliseen asuunsa ne alkoivat päästä luterilaisen uskonpuhdistuksen ja Mikael Agricolan perustaman Suomen kirjakielen syntyaikoina 1550-luvulla.

”Väinämöisen takomat virret” Agricola mainitsee Psalttarin-suomennoksensa esipuheessa (1551). Jaakko Suomalainen eli Finno kiivaili virsikirjassaan (1580) ”pirun ylösherättämiä” vanhoja runoja ja niiden laulajia vastaan.

Viittauksia muinaisrunoihin liittyy 1500- ja 1600-luvulla painetussa kirjallisuudessamme, mutta ensimmäiset näytteet runoista julkaisivat D. Juslenius ja H. Florinus 1700-luvun alussa. K. R. Giersin väitöskirja (1767) sisälsi eräitä loitsuja.

Romantiikan viriäminen 1700-luvun lopulta lähtien nosti esiin muinaisrunoutta suosivia runotoisintoja, joita keräsi mm. H. G. Porthan oppilaineen. Kansallishengen innoittama Turun romantiikan aika 1800-luvun alussa tuotti ensimmäiset varsinaiset kansanrunouden julkaisut.

Ajatuksen muinaisten kansanrunojen kokoamisesta yhtenäisyydeksi esitti K. A. Gottlund 1817. Eepoksen syntyyn vaikuti R. von Bercker, joka oli Turun yliopiston historian apulainen ja Elias Lönnrotin opettaja. Bercker oli julkaissut Turun Sanomissa kirjoituksen ”Väinämöisestä” (1820). Bercker antoi nämä runot Lönnrotille. Maisterinväitöksessään ”De Väinämöine, priscorum Fennorum numine” (1827) Lönnrot perehtyi runolähteisiin ja joutui yhdistelemään runoja, joissa sankari oli sama. Tällainen ratkaisu oli askel kohti eeposta.

Talven 1827 Lönnrot vietti prof. J. Törngrenin luona Laukossa, jossa oli kuullut laulettavan Elinan surma -runoa ja tehnyt ensimmäiset runonkeruumuistiinpanonsa. Keväällä 1828 hän lähti ensimmäiselle runonkeruumatkalleen Vienan-Karjalaan, jonne Topeliuksen runojulkaisut olivat osoittaneet tien. Hän julkaisi ”Kentele”-kokoelmaa viisi julkaisua. Piirilääkärin virassa Kajaanissa hän saattoi jatkaa keruutyötään ja rakentaa kokoelmaansa antiikin eeposten mallien mukaan. Kalevala ilmestyi 1835 ja laajempi Uusi Kalevala 1849.

Kansalliseepos Kalevalan merkitys suomen kielen ja kulttuurin nousulle ja säilymiselle on mittaamattoman suuri ja kauaskantoinen. Kalevala on osaltaan ollut nostamassa Suomen itsenäisten valtioiden joukkoon sekä saattamaan kansamme saavutuksia antiikin suurten kansojen ja kulttuurien rinnalle. Kansallisrunous on ollut muokkaamassa kansamme kasvua autonomiaan ja kansalliseen itsenäisyyteen.

Kullervon tarinassa hyvästit ”suomettumiselle” ja YYA-Suomelle

Kullervon tekijöitä:

Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila

Ohjaus Antti J. Jokinen.

Kullervo: Elias Salonen

Untamo: Eero Aho

Väinö: Ilkka Koivula

Ilmarinen: Olli Rahkonen

Ilmarisen vaimo: Krista Kosonen

Kalervo: Johannes Holopainen

Muori: Seela Sella

Sijoituspaikka: Pohjois-Karjala 1100-luvulla

Kuvauspaikat: Nurmes, Bomba ja Liettua.

Teema: Perintöriita saa Kullervon sedän Untamon katkeroitumaan ja surmaamaan veljensä ja tämän vaimon sekä ottamaan kasvatikseen Kullervo-pojan, jota hän kasvatti tavoitteena aikanaan voittaa ”Karjalan kuninkuus”.

Kullervoa kasvatetaan ankaraan, voiman ja väkivallan maailmaan. Kullervoa kohdellaan huonosti, ja katkerana hän tekee tietoisesti tai tiedostamattaan kaiken väärin. Kylä alkaa vihata häntä. Hänestä halutaan päästä irti, ja lopulta hänet karkotetaan. Hän ajautuu venäläisten käsiin ja joutui orjaksi mutta karkasi sieltä naisorjan kanssa ja koki tämän kanssa rakkauden häivähdyksen.

Loppuratkaisu koettiin kavatti-isän Untamon ja kasvattipojan Kullervon miekkataistelussa synnyinkylässä. Yhteenotto oli väistämätön, kun Kullervo saa tietää totuuden inhasta kohtalostaan. Hän kuolee kasvatti-isänsä, setänsä syleilyssä tämän luvatessa, että Kullervo pääsee nyt äitinsä luo Ison tähden takana olevaan taivaaseen. ”Karjalan kuninkaaksi” voimapolitiikalla kasvatettu mies tuhoutui. Kristitty Karjala voitti ja vapautui pahuuden ja pakanuuden otteesta.

Yhteenveto

Kullervo-elokuvan käsikirjoitus vie Kalevalan 1800-luvun kertomusta eteen päin. Suomella on nyt jatko tarinalleen, joka on seissyt paikallaan sotien jälkeisen ajan. Edellä kuvattu kertomus, jonka kirjaaminen alkoi luterilaisen uskonpuhdistuksen ja Suomen kirjakielen synnyn kanssa, jatkui Ruotsin vallan lopulle saakka hämäränä heimoja koskevana kertomuksena, joka kuitenkin sisälsi kertomuksen maailman luomisesta lähtien ja opetti elämään reaalimailmassa, joka oli usein kova, mutta onneakin sisältävä ahkerina ja yhteiskuntakelpoisina eläville. Ulkoisia vihollisia oli, mutta ne jäivät tarkasti sormella osoittamattomiksi.

Miksi nyt muutos? Miksi vihollinen mainitaan ja sormella osoitetaan? Tulkitsen tämän kirjoittajien ja ohjaajan haluksi tuoda Suomen kehityskertomus uudelle tasolle, EU- ja Nato-Suomeen.

Suomi kuuluu nyt selkeästi läntiseen Eurooppaan vuosikymmeniä pitkän EU-jäsenyyden ja Natoon liittymisen jälkeen.

Mutta edelleen pätee vanha viisaus: Suomi, seiso tässä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun. Pahaa tahtovat Kullervot on pyritty ja pyritään karkottamaan pois.

Tämä näkemys tarkoittaa, että Neuvostoliiton 1960-luvulla luoma yritys riistää meiltä Kalevala antamalla Uhtualle nimi Kalevala, on epäonnistunut. Neuvostoliittohan uskotteli, että Kalevan lupaama suomalaisten Sampo olisi juuri sosialismi.

Mutta miten kävikään? Sosialismi ei luonut Sampoa. Koko Neuvostoliitto lakkasi olemasta 1991. Venäjä vajosi laittomuuteen, hylkäsi 2. maailmansodan jälkeisen maailmanjärjestyksen ja terrorisoi omia kansalaisia ja naapureitaan. Uhtuan taistelujen muistoina soivat edelleen Kiskis-kukkula, Eldankajärvi ja Säkkijärven polkka kertoen suomalaisista sankareista ja menetyksekkäästä Suomen puolustuksesta.

1100-luvun Pohjois-Karjalan tapaan Suomi on edelleen evankelis-luterilaisen uskon mukaan väestönsä kasvattama länsieurooppalainen maa, joka elää Jumalan pelossa maataan ja omaisuuttaan rehellisesti lakiin nojaten, tarvittessa myös asein puolustaen.