Koillissanomat ja manttaalimiehet Kuusamon koskisodassa 1950-1970
Matti Kyllönen: Koillissanomat Kuusamon koskisodassa 1950-1970. Sekä manttaalimiehet taistelussa talonpojan oikeuksien puolesta knihtisopimuksen solmimisesta 1789 Kuusamon teinien kokoaman koskiensuojeluadressin luovuttamiseen valtioneuvostolle 1969.
ISBN 978-952-68734-4-2. 420 sivua. Kustantanut Itä-Karjalan Kustannus Oy, Oulu. Paino Printall AS Tallinna 2025.
Kuusamossa 1950-luvulla käydystä koskisodasta on jälkikuva, että Kuusamon koskien jääminen Kuusinkijoen Myllykosken voimalaa lukuunottamatta rakentamatta olisi ollut Koillissanomien päätoimittaja-kirjailija Reino Rinteen ansiota. Aikalaisilla on asiasta toisenlainen muistikuva.
Oululaisen historiantutkijan, fiosofian tohtori Matti Kyllösen kirjoittama 420-sivuinen tutkimus käsittelee Koillissanomien linjaa lehden perustamisesta 1950 vuoden 1970 loppuun. Tänä aikana ratkaistiin Kuusamon koskien kohtalo.
Koillissanomien päätoimittajana tutkimusaikana olivat Reino Rinne 1950-1962 ja 1963-1968, vuosina 1962-1963 Pentti Mäensyrjä, Matti Pyykönen ja Pentti Mäensyrjä ja Matti Kyllönen 1968-1976.
Rinteen päätoimittajuus katkesi Kuusamon kunnan otettua vuoden 1962 kunnalliset ilmoitukset pois Koillissanomista. Kunta palautti ilmoitukset Koillissanomiin 1963 ja Reino Riinne palasi päätoimittajaksi.
Ilmoitusten poisto oli kunnan kostotoimi Reino Rinteen ”lehmänkäännnöksestä” vuoden 1959 lopussa, jolloin hän petti lukijat ja luopui lehden koskien rakentamista ja Koillismaan teollistamisesta kannattavasta Koillismaan kuntien yhteisestä linjasta ja siirtyi luonnonsuojeluväen puolelle.
Tämän uuden linjansa mukaisesti hän toimi taloon palattuaankin ja jäi ennenaikaiselle, Koillissanomat Oy:n maksamalle eläkkeelle toukokuun lopussa 1968. Rinne oli tuolloin 55-vuotias. 1950-luvun ajan Reino Rinne toimitti Koillissanomia Koillismaan yhteisten tavoitteiden perustalta, johon kuului alueen sähköistäminen, Kuusamon osalta koskivoiman rakentaminen ja sen kautta alueen teollistaminen ja elinkeinoelämän monipuolistaminen. Vaikka maatalous koko ajan vahvistui, kasvavaa väestöä ei voitu työllistää kotiseudulla ilman elinkeinoelämän rajua muutosta.
Koskisodan ratkaisun juuret knihtikontrahdissa
Matti Kyllönen osoittaa teoksessaan, ettei koskisodan kulkua määritellyt pieni paikallislehti, vaan manttaaliin merkityn perintömaan omistajat, jotka olivat saaneet vuonna 1789 solmitun Kuusamon knihtisopimuksen myötä maanpuolustusvelvollisuutta vastaan vapautuksen isojaosta ja ”ikuisen omistusoikeuden” pitäjänsä maahan.
Suomen siirryttyä 1809 Venäjän vallan alle valtio ryhtyi painostamaan entisiä knihtipitäjiä Kuusamo, Kemijärvi ja Kuolajärvi isojakoon. Pitäjät vastustuvat knihtisopimukseen vedoten, mutta taipuivat isojakoon 1870-luvun lopulla.
Kruunun Kuusamoa kohtaan osoittamat painostustoimet aloitettiin kieltämällä kaskenpoltto metsänhaaskauksena v. 1850 ja asettamalla matsäntarkastaja 1860 suojelemaan valtion metsiä. Kuusamolaiset talolliset eivät saaneet myydä metsiään, kun ei tiedetty missä heidän metsäomaisuutensa sijaitsee. Valtio hakkasi ominaan pitämiä metsiä ja otti niistä rahat.
Pitäjähallinnon päätyttyä perustettiin Kuusamon kunta 1868. Kunta pääsi nälkävuosien jälkeen jaloilleen muutamassa vuodessa ja alkoi ajaa etujaan valtiota vastaan. Poliittisen kehityksen päästyä vauhtiin 1860-luvulta alkaen Iijokialueen kunnat alkoivat pitää yhtä saadakseen talonpoikaissäätyyn vahvoja miehiä ajamaan alueen kehitystä.
Kuusamo sai vuosien 1882 ja 1885 valtiopäiville oman edustajansa lukkari J. H. Luoman. Vanhoillislestadiolaisuus oli jo juurtunut ja sopeutunut Kuusamon oloihin ja yhteinen linja valtioon päin oli muotoutunut.
Knihtisopimus purettiin vuosien 1877-1878 valtiopäivillä ja isojako päätettiin panna toimeen. Kunta mukautui tähän. Isojakotoimet käynnistyivät 1898 ja ne saatiin päätökseen vasta 1950-luvun lopulla. 1950-luvun koskisota liittyi tähän.
Talonpoikaispuolueet ajoivat pientilallistenkin maanomistusasiaa
Talonpoikainen Kuusamo osasi hoitaa suhteensa valtioon. Venäläisellä sortokaudella 1899-1905 pidettiin yhtä valtioon päin. Knihtisopumuksen kirjaimen ja hengen mukaisesti vaadittiin isojaossa manttaaliin merkityn, verollisen maan omistusoikeutta myös mäkitupalaisille, mökkiläisille ja lisämaata pientilallisille. Nämä asukkaathan olivat monessa polvessa manttaalitilallisten jälkeläisiä, siis maanomistajia.
Kuusamon kuntakokous lähetti 1906 maalaisliiton perustavaan kokoukseen Ouluun edustajansa ajamaan talonpojan ja pieneläjien asiaa. Samana vuonna vanhoillislestadiolaiset järjestäytyivät Oulussa uskonnolliseksi ja poliittiseksi järjestöksi, joka vastusti ateismia ja sosialismia. Liikkeestä tuli paitsi talollisten myös pienvijeljelijäin puolustaja.
Kuusamon kansanedustajia olivat Juho Erkki Vaarala (suom.) 1907-1917, Juho Edvard Takkula (ml) 1917-1921, Kaarlo Hänninen (ml) 1924-1939; U. A. Virranniemi (ml) (1939-1945) ja Niilo Ryhtä (ml/kesk) 1948-1967. Näistä Virranniemi ja Ryhtä olivat myös koskisotamiehiä.
Koskisodan aikana isojako oli vielä murroksessa. Imatran Voima sai Kuusinkijoen kylävesivoimat jokseenkin ilman kilpailua haltuunsa ja pääsi rakentamaan Myllykosken voimalan 1955-1957. Pohjolan Voima Oy:n tultua kilpailuun mukaan myyntihinnat lähtivät nousuun. Kumpikaan yhtiö ei saanut 2/3 enemmistöä haltuunsa voidakseen rakentaa lisää voimaloita.
Merkittävin taistelu käytiin Kuusamon yhteismetsän vesivoimista. Yhtiöt yrittivät saada enemmistön ostamalla koskiosuuksia toiseen kertaan. Tällaisia kauppoja tehtiin lähes 400 kpl yhtiöiden luvattua vastata mahdollisista oikeudellisista seurauksista. Näiden kohtalosta sovittiin yhtiöiden kesken ilman oikeusjuttuja.
Kuusamon kunta pyysi valtiolta sovittelua – sai Iijokisuunnitelman, joka nostatti teinien koskiadressin
Kuusamon kunta yritti saada kosket rakenteille pyytämällä valtiota edistämään asiaa. Kunta esitti tämän kantansa 1959 ja uudelleen 1961. Vuonna 1961 ja uudelleen vuonna 1962 nousi julkisuuteen Pohjolan Voima Oy:n ajama Iijokisuunnitelma, joka tarkoitti Kuusamon itään laskevien vesien kääntämistä länteen Iijokeen hyödyttämään Pohjolan Voima Oy:n Iijoen alajuoksulla olevia voimalaitoksia.
Tämä vei kokonaan pohjan Kuusamon voimalaitoshyödyn tavoittelulta. Esityksissään valtiolle Kuusamo oli edellyttänyt, että voimalaitokser rakennetaan Kuusamoon. Tässä uskossa ja käsityksessä oli vedet myös myyty.
Koska Iijokisuunnitelma merkitsi Kuusamon kunnan tahdosta luopumista, Kuusamon kunta päätti joulukuussa 1964 vastustaa Iijokisuunnitelmaa.
Tämä kunnan tahto toteutettiin teinien kokoamassa kansalaisadressissa, jota lähdettiin toteuttamaan kansanliikkeenä Iijokisuunnitelmaa vastaan syyskesällä 1968. Kuusamon yhteiskoulun teinit keräsivät 8500 nimeä käsittävän koskiensuojeluadressin, joka teinien ja Kuusamon ja Posion kuntien edustajien toimesta luovutettiin tasavallan presidenttti Urho Kekkoselle, maatalousministeri Martti Miettuselle (kesk) ja eduskuntaryhmille.
Koskikomitean mietintö valmistui alkukesällä 1969. Mietinnössä Kuusamon kosket esitettiin säilytettäviksi, Kuusamon-Muojärven vesien kääntäminen Iijokeen tai pysyttäminen Kuusinkijoessa jätettiin harkittavaksi. Neuvostoliiton kanta vesien kääntämiseen jäi avoimeksi.
Manttaalikunnan vesitoimikunta kilpailutti voimayhtiöitä onnistuneesti
Kuusamon vesien käyttämisestä päättivät koko koskisodan ajan Kuusamon manttaalikunta ja sen valitsema vesitoimikunta sekä Kuusamon kunta. Vesitoimikunnan puheenjohtaja oli manttaalikunnan puheenjohtaja ja Kuusamon kunnanvaltuuston puheenjohtaja U. A. Virranniemi. Vesitoimikunnan jäsen ja sihteeri oli Kuusamon kunnan johtaja Lauri Tammi. Toimikunta kilpailutti taitavasti molempia voimayhtiöitä nostaen näin vesivoiman hintaa.
Yhteismetsän vesistä toimikunta pyysi yhtiöiltä kokonaistarjousta, mutta sen jätti ainoastaan Pohjolan Voima Oy, joka kuitenkaan ei päässyt voimaloita rakentemaan, koska 2/3 enemmistöä ei ollut. Tilanne edellytti omistusten vaihtoa yhtiöiden kesken. Tilanne hermostuttu sekä myyjiä että ostajia. Paine kohdistui myös Pohjolan Voima Oy:n asiamiehenä toimineeseen kansanedustaja Niilo Ryhtään (ml/kesk), jonka ansiota suuresti oli, että todellinen kilpailu saatiin aikaan.
Kansanedustaja Niilo Ryhtä (ml/kesk) joutuikin parjauskampajan kohteeksi Imatran Voima Oy:tä kannattavien taholta vuoden 1958 eduskuntavaalien alla, mutta hänet valittiin jälleen uudelleen. Ryhtästä tuli myöhemmin Oulun läänin maaherra.
Koskisota toi manttaalinomistajille 330 milj. mk/1,8 miljoonaa euroa
Koskisota toi Kuusamon manttaalinomistajille vuoden 1956 rahassa noin 330 miljoonaa markkaa, joka nykyrahassa on noin 1,8 miljoonaa euroa. Kuusamossa tavoiteltiin 1950-luvun alussa jopa omaa voimalaitosta, ja itse sodan aikana tavoiteltiin manttaalinomistajien omaan päätäntävaltaan perustuvaa osakkuutta yhtiössä tai myyntimaksun vastaanottamista joko kokonaan tai osittain rahana, osaksi halvempana sähkönä.
Kokonaistarjouksen jätti vain Pohjolan Voima Oy, jonka kanssa tehtiin sopimus vesitoimikunnan lakkauttaessa toimintansa 24.5.1956. Rakentamisten este oli 2/3 enemmistön puuttuminen, josta seurasi koskiosuuksien vaihto yhtiöiden kesken ja sen seurauksena petoksen luonteinen Iijokisuunnitelma.
Oliko kuusamolaisilla koskisodan johdosta hävettävää? Ei mitään. Manttaalinomistajat ja kunta hoitivat asiansa hyvin. Koskisota oli Kuusamon talonpojan viimeisin suuri voitto. Voiton juuret ovat kaskenpoltossa, pellonraivauksessa, elintilan laajentamisessa itään ja elintilansa miehuullinen puolustaminen kaikissa käydyissä sodissa.
Knihtisopimuksen kauaskantoiset hyödylliset, jälkipolvien etua palvelevan ponnistelun tulokset näkyvät manttaalimaan eli perintömaan valtavassa kasvussa valtion maahan nähden. Kun valtio 1860-luvulla ja vielä vuosikymmeniä myöhemminkin väitti, että perintömanttaaleja Kuusamon pitäjän maasta on vain 20 manttaalia ja valtion maita 40 manttaalia, isojaon loppuselvittelyjen jälkeen pelkästään yhteismetsän omistus oli 87 manttaalia.
Taistelu knihtisopimuksen perinnöstä oli tuottanut erinomaisen tuloksen: metsien ja vesien omistuksen vankka enemmistö oli saatu ”ikuisiksi ajoiksi” kuusamolaisten käsiin pienomistajia myöten ja koskirahoistakin pääsivät hyötymään myös pientilalliset, jos olivat myyneet vetensä.
Koskirahat käytettiin hyödyllisesti omaan tilaan ja talouteen sijoittaen
Saadut koskirahat sijoitettiin hyvin, tilojen sähköistämiseen ja maatilojen ja kotitalouksien varustuksen ajanmukaistamiseen ja elinkeinopohjan parantamiseen.
Koskisota oli myös valtakunnallinen yhteiskuntapoliittinen kamppailu. Imatran Voima Oy edusti valtiollista omistusta ja voimatalouden laajentamista valtiolle mahdollisin edullisin kustannuksin, kun taas Pohjolan Voima Oy edusti ja ajoi yksityistä yrittäjyyttä ja vesien omistajan etua. Taistelussa käytettiin myös ivasanoja: valtionomistus edusti sosialismia, yksityisomistus markkinataloutta ja yksityistä yrittämistä.
On kauan kuultu kateellista ulkopuolista arvostelua sen johdosta että kuusamolaiset ovat saaneet paljon valtionapua ja kaiken lisäksi koskirahatkin. Tähän on vastattava, että valtio hakkasi omaan lukuunsa 1800-luvun jälkipuoliskolla valtavat määrät kuusamolaisten metsiä väittämällä puiden kuuluvan sille ja kun Kaarlo Hännisen pientilalain (1931) mukaisia lisämaita erotettiin valtio hakkasi omaan lukuunsa parhaat tukkipuut päältä.